”Yliopisto alkoi näyttää puutelistalta”, kirjoittaa Tampereen yliopiston kansleri Jorma Sipilä tuoreessa teoksessaan Valta yliopistossa.
Yksittäinen lause kertoo paljon niin koko kirjan kuin parhaillaan kiivaasti käytävän yliopistopoliittisen keskustelun taustasta: puutetta on milloin rahasta, milloin laadusta. Samalla kokonaisnäkemys siitä, mikä on yliopiston ensisijainen tehtävä, tuntuu hukkuneen.
Suomalaisen yliopiston tarkoituksena on aina ollut edistää vapaata tutkimusta ja antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta ympäröivän yhteiskunnan tarpeet huomioiden.
Viime aikoina, kun yliopiston tilaan on kiinnitetty tavallista enemmän huomiota, on kyse ollut pohjimmiltaan siitä, kuinka paljon juuri ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksia painotetaan. Käytännössä on puhuttu rahasta: yhdet ovat huhuilleet innovaatioyliopistosta viennin vetojuhtaa, toiset pelänneet talouskeskeisyyden tuhoavan vanhan sivistysyliopiston perustan.
Valta yliopistossa -kirja avaa lukijalleen tällaisia vastakkainasetteluja laajemman näkökulman. Kirjan sivuilla näyttäytyy yliopistopolitiikan arki: päätöksenteon kiire ja henkilösuhteiden merkitys.
Sipilän kirja ei ole muistelmateos saati tietokirja. Valta yliopistossa on ennemminkin keskustelua. Kirja perustuu tekijänsä vuosien varrella kirjaamiin päiväkirjamerkintöihin, joissa ruoditaan niin vallan käyttämistä kuin vallankäytön kohteena olemista.
Tampereen yliopiston vararehtorin, rehtorin ja rehtorien neuvoston puheenjohtajan pestit ovat antaneet oivan paikan aiheen tarkastelulle. Selväksi tosin käy, ettei Sipilä ole istunut palleillaan kovin halukkaasti: päiväkirjamerkintöjen sävy tuo mieleen lähinnä takavuosien Matti Vanhasen, vallankäyttäjän koiranvirkaan astuneen epäitsekkään sankarin.
Sipilä kuvaa rehtorin tehtäviä ilmaisuilla ”tylsä”, ”ainainen objekti” ja ”kahle”. Ja vaikka päiväkirjamerkinnöissä on myös mainintoja siitä, kuinka johtajalla on mahdollisuus vaikuttaa yliopistopolitiikan suuntaan, on teoksen henki auttamattoman kielteinen, jopa katkera.
Sipilän mukaan rehtorilla ei lopulta ole valtaa. Todelliset päätökset tehdään opetusministeriössä, jonka päätöksiä yliopiston johdolla on parhaassa tapauksessa mahdollisuus vastustaa.
Rehtorin työ näyttäytyykin lukijalle kiireisenä paperirumbana, jossa päätöksiä joutuu tahtomattaan tekemään turhan hatarin perustein.
Sipilä kirjoittaa ajattelevansa rehtoriaikaansa lähinnä oppimisena. Vuodet saivat puolustamaan valtion yliopistoja ja suomalaista järjestelmää. Kirjoittaja peräänkuuluttaa kuitenkin muutoksia.
Kuten suuri osa yliopistojen johdosta, Sipilä toivoo yliopistojen taloudellisen autonomian kasvattamista suhteessa valtioon. Laajemman autonomian toteutuessa päätettäväksi tulisi, kenelle valtiolta vapautuva valta annetaan. Toisin sanoen, keitä yliopiston korkeimmassa päättävässä elimessä istuu.
Sipilä puolustaa hanakasti opiskelijoiden, opettajien ja professoreiden vallanjakoon perustuvaa yliopistodemokratiaa, muttei vastusta täysin viimeaikaisessa keskustelussa esiintynyttä ajatusta ulkopuolisten tahojen, esimerkiksi elinkeinoelämän, edustuksesta yliopistojohdossa.
”Kyllä julkisilla ja yksityisillä rahoittajilla on oikeus vaikuttaa siihen, mistä ne maksavat. Tutkimuksen tilaajalla on oikeus määrittää, mitä tutkitaan. Rahoituksen ja tieteellisen toiminnan välillä pitää olla raja ja sitä on vaikea ylläpitää ilman sitä kollektiivista valvontaa, minkä demokratia mahdollistaa yliopistossa”, hän kirjoittaa.
Kovaa kritiikkiä kirjassa saa myös opetusministeriön tulosohjaus. Sipilän mielestä järjestelmää pitäisi rukata, sillä nykyinen yliopistoja tutkintojen määrästä palkitseva malli rohkaisee ”tyytymään puolivillaiseen työhön”.
Kolmanneksi kirjoittaja toivoo keskustelua siitä, mikä on Suomen tai maailman paras koulutusyliopisto. Niin yliopistot, elinkeinoelämä kuin media painottavat tutkimuksen laatua. Koulutuksen laadusta puhutaan vähemmän.
Lukukokemuksena Valta yliopistossa on sekä mielenkiintoinen että turhauttava.
Sosiaalitieteiden ammattilaisena Sipilä on lisännyt merkintöjensä väliin moniäänisyyttä korostavia kollegoiden kriittisiä kommentteja. Teos onkin todella keskusteleva. Toisaalta kirjoittajan pohjaton eri näkökantojen ymmärtäminen uhkaa syödä hänen omien argumenttiensa tehoa.
Päiväkirjatyyli sen sijaan on onnistunut valinta. Se tekee kirjan raskaasta teemasta helposti lähestyttävän.
Henkilökohtaiselta sävyltä toivoisi tosin vieläkin enemmän. Siinä missä esimerkiksi vasemmistopoliitikko Claes Andersson onnistui teoksessa 12 vuotta politiikassa tuomaan vallan iholle, jää Sipilän valta harmillisesti virkapuvun laskoksiin.
Arvattavaksi jää olisiko syvempi henkilökohtaisuus rapauttanut teoksen merkitystä tärkeänä ja ajankohtaisena kannanottona.
Uuden hallituksen etsiessä koulutus- ja yliopistopolitiikalleen suuntaa, on kannanotoille nimittäin sekä tilaa että tilausta.
Jorma Sipilä: Valta yliopistossa. Vastapaino 2007. 255 s.
Elina Kervinen
