Pienempi perhe

T:Teksti:

Elämää viidellä tuella

Saara Caselius, 20 / Essi, 1 vuosi 9 kuukautta

”Vauvana Essillä ei ollut tukkaa. Sanoin sitä kaljuliiniksi. Nyt Essi on tosi neiti: hän tykkää koruista, aurinkolaseista ja vöistä.
    Opiskelen pukuompelijaksi Roihuvuoren palvelualojen oppilaitoksessa. Jatkoin raskauden takia kesken jääneitä opintojani viime syksynä. En jaksanut olla yksin kotona.
    Oli pakko päästä tekemään jotakin.
    Aamulla vien Essin perhepäivähoitoon, ja viiteen mennessä haen hänet. Koulutöitä en voi tehdä kotona ennen kuin Essi menee nukkumaan. Pistän tytön sänkyyn kahdeksan maissa, mutta on turha kuvitella hänen nukahtavan ennen yhdeksää.
    Koulussa kaikkien mielestä on vaan mielettömän ihanaa, että minulla on lapsi. Opettajat ovat suhtautuneet ymmärtäväisesti, jos en ole joskus ehtinyt tehdä tehtäviä.
    Sen sijaan itseäni on välillä ärsyttänyt, kun neuvolassa on kyselty nuoruudestani. Neuvolantädit kuvittelevat, että jos on nuori, tarvitsee välttämättä enemmän apua.

Muutimme Essin isän kanssa erilleen, kun tyttö oli reilun vuoden. Essi huomasi muutoksen selvästi. Hänellä oli ollut hyvä unirytmi, mutta se meni sekaisin ja hänestä tuli kiukkuinen ja itkuinen.
    Minun elämästäni tuli yksinäistä. Kun Essi nukkui, puhuin puhelimessa tuntikausia äitini ja ystävien kanssa. Oma aika jäi vähiin, kun kotityöt ja kaupassakäynnit piti aina tehdä tytön kanssa.
    Essistä tuli myös täysin äidin vauva. Hän roikkui jatkuvasti jalassani, ei päästänyt millään irti. Vieläkään en saa mennä yksin vessaan.
    Olisi tietysti ihana jakaa perheen iloiset asiat ja hankalat hetket toisen ihmisen kanssa. Vaikka se, kun Essi tulee aamulla herättämään paijaamalla poskeani – tai hakkaamaan korkokengällä.

Siitä lähtien kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana, olen opiskellut tai ollut työttömänä. Olen tottunut pärjäämään sillä rahalla, mitä on käytössä. Saan opintotukea, asumistukea, lapsilisää, elatustukea ja toimeentulotukea. Kaikki tulevat tilille eri päivinä, mikä sopii minulle, kun en ole koskaan ollut hyvä säästämään rahaa.
    Maksettuani laskut jaan jäljellä olevat rahat tuleville päiville. Sitten tiedän, kuinka paljon minulla on käytettävänä päivässä. Ei se kyllä aina pidä!
    Tulemme toimeen ihan hyvin. Tarvitsisin tosin tietokoneen opintojen takia, mutta siihen ei ole rahaa. En halua hankkia konetta osamaksulla.
    Kesällä en saa opintotukea, mutta sain sovittua sosiaalitoimiston kanssa, ettei minun tarvitse etsiä töitä. Essi on vielä niin pieni. Aiomme istua auringonpaisteessa puistossa ja käydä isovanhempieni ja äitini mökillä Ristiinassa.
    Haluaisin myös lähteä risteilylle ilman Essiä.

Äitini oli yksinhuoltaja, kun olin pieni. 14-vuotiaana muutin asumaan isäni luokse, jolloin hänkin kai sitten oli yksinhuoltaja.
    Olen tottunut siihen, ettei perhe tarkoita isää, äitiä ja kahta lasta vaaleanpunaisessa unelmassa. Moni kai toivoisi sellaista, mutta ei se vaan ole kovin realistinen ajatus.
    Itse haluan olla jaksava ja ymmärtävä äiti. Kun Essi on isompi, en aio kytätä häntä koko ajan, vaikka tietenkin täytyy olla rajat. Toivon, että hän pystyisi aina puhumaan minulle.
    Tulevaisuudessa haluaisin jatkaa pukusuunnittelijan opintojani Evtekissä tai TaiKissa. Essi olisi silloin kivassa hoitopaikassa.
    Toivon sellaista ihan tavallista elämää.”

Kotitöitä riittää

Kari Anttonen, 42 / Roosa, 11, ja Roope, 9

”Lasten takia olisin halunnut jatkaa yhteiselämää avopuolisoni ja lasten äidin kanssa. Yritimme loppuun asti ja kävimme pariterapiassa, mutta se ei auttanut. Meillä oli liikaa erimielisyyksiä, ja varmaan myös rahan niukkuus vaikutti.
    Erosimme viisi vuotta sitten.
    Meillä on ollut monta erilaista järjestelyä lasten kanssa. Aluksi Roosa ja Roope asuivat kaksi viikkoa äitinsä luona ja viikon minun luonani. Sitten kokeilimme muutaman kuukauden ajan vuoroviikkosysteemiä, jossa lapset vaihtoivat kotia viikon välein. Kun äiti muutti Porvoosta Helsinkiin, lapset jäivät asumaan kanssani kolmeksi ja puoleksi vuodeksi.
    Olen ammatiltani muurari, ja olen itse rakentanut kotitalomme Hamarin kylässä Porvoossa. Talo on myös lasten syntymäkoti, minkä takia oli hienoa, että he saivat jäädä asumaan sinne kanssani.
    Molemmat lapset ikävöivät äitiään, mutta tytär reagoi eroon poikaa vahvemmin. Hän voi pahoin ja puhui kuolemasta. Se tuntui pahalta, ja pelkäsin, ettei kaikki ole kunnossa. Kävimme muutaman kerran juttelemassa Kirkon perheasiainkeskuksessa. Se auttoi.

En koskaan ajatellut, miten pärjään yksinhuoltajana. Luotin, että pärjään. Minulla on säännölliset tulot ja säännöllinen työaika, mikä on tietenkin auttanut.
    Kun lapset jäivät asumaan kanssani, vein aamuisin Roopen kuuden jälkeen perhepäivähoitajalle kun lähdin töihin. Roosa kävi jo koulua. Ekaluokkalaisille oli koulussa iltapäiväkerho, josta hain hänet töistä päästyäni.
    Kun lapset olivat kipeänä tai töissä oli kiire, vanhempani auttoivat aina. He asuvat vain kilometrin päässä meistä, mikä tuntuu joskus liiankin lyhyeltä matkalta. Joka tapauksessa ilman heitä meillä olisi varmasti ollut vaikeampaa.

Ensimmäisenä kesänä eron jälkeen huomasin lehdessä ilmoituksen tuetuista kesälomista, joita järjestetään eri puolilla Suomea. Hain mukaan, ja saimme lasten kanssa viettää viikon Juupajoella Keski-Suomessa.
    Järven rannalla oli rivitalo, jossa oli omat huoneistot jokaiselle perheelle. Mukana oli tavallisiakin perheitä. Päivisin oli ohjelmaa: metsäretkiä, askartelua ja kalliokiipeilyä. Yhtenä päivänä me vanhemmat pääsimme vaellukselle, kun lapsille oli hankittu lastenhoitaja.
    Lomalla tutustuin hyvin muihin ihmisiin – yhteen vähän paremminkin. Se ei kuitenkaan kestänyt.
    Välillä tuntuu yksinäiseltä. Totta kai haluaisin jossakin vaiheessa löytää uuden kumppanin ja saada vastakkaisen sukupuolen läheisyyttä.
    Hyvä puoli on, että naisilla ei yleensä ole mitään lapsia ja isyyttä vastaan. Enemmänkin he tuntuvat pitävän minua vastuullisena kaverina.

Lasten kanssa on tärkeää olla läsnä. Siitä on välillä huono omatunto: haluaisin touhuta enemmän heidän kanssaan, mutta kotitöihin menee paljon energiaa.
    Roosa kyllä auttaa kotitöissä paljon. Kun tulin talvella eräänä lumisateisena päivänä töistä kotiin, tyttö kolasi lunta pihalla.
    Viime viikonloppuna lapset siivosivat yhdessä leikkimökin kesäkuntoon.
    Viime marraskuussa lasten äiti muutti takaisin Porvooseen ja palasimme vuoroviikkosysteemiin. Se on välillä hankalaa. Esimerkiksi koulusta viestit menevät sille vanhemmalle, jonka luona lapset kulloinkin ovat. Silloin toinen saattaa jäädä paitsi tiedoista.
    Alussa oli tosi yksinäistä, kun lapset olivat äitinsä luona. Nyt siihen on tottunut.
    Tiedän, että lapset tulevat aina viikon päästä takaisin.”

Taistelua tynkäperheiden puolesta

Heta Tuominen, 74 / aikuiset lapset Tapani ja Eeva

”Minusta tuli yksinhuoltaja vuonna 1966 yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen. Poikani Tapani oli silloin 7-vuotias ja tyttäreni Eeva 4-vuotias. Mieheni käytti alkoholia, ja vaikka hän oli papin poika, hän oli moraaliton. Olin jo pitkään ajatellut, ettei avioliitosta tule mitään. Loppujen lopuksi ero oli ainoa mahdollisuus.
    Eron jälkeen matkustimme lasten kanssa kuukaudeksi Fasanoon Etelä-Italiaan. Se oli henkireikä. Matkaan ei oikeastaan olisi ollut varaa, mutta sain kaksi työpaikkaa ja saatoimme lähteä. Työskentelin siihen aikaan toimittajana ja tein myös kaikenlaisia ylimääräisiä töitä. 1970-luvun alussa olin esimerkiksi viisi vuotta juuri perustetussa Matkailun edistämiskeskuksessa.
    Asuimme lasten kanssa vuokra-asunnossa Lauttasaaressa. Aluksi meillä oli palkattu kotiapulainen, koska se oli ainoa vaihtoehto ennen kuin Eeva pääsi päiväkotiin. Vaikka minun oli raskasta maksaa apulaiselle palkastani ja lyhentää mieheni velkoja, en ahdistunut. Olin jo naimisissa ollessa vastannut yksin kaikesta, nyt suurin huolehdittava oli sentään poissa.
    Kerran jo päiväkodissa ollessaan Eeva sairastui keuhkokuumeeseen. Pyysin Helsingin kaupungilta avuksi kodinhoitajaa, jotta pääsisin töihin. Minulle sanottiin, että kodinhoitajat on varattu perheille äidin sairastuessa niin, että isä voi mennä töihin.

Tein työssäni jutun televisioon siitä, miten isät eivät huolehdi lapsistaan eron sattuessa. Sen jälkeen lehdet kiinnostuivat asiasta. Niissä julkaistujen kirjoitusten jälkeen minulle alkoi sadella kirjeitä kovia kokeneilta naisilta. Oli järkyttävää, mitä ihmiset kätkivät sisäänsä. Ajattelin, että jonkun täytyy ryhtyä ajamaan näitä asioita.
    Vuonna 1969 perustimme Yksinhuoltajat ry:n Helsinkiin. Tilastollisissa vuosikirjoissa puhuttiin tuolloin vaillinaisista perheistä ja tynkäperheistä. Käänsimme sanan yksinhuoltaja ruotsista.
    Yhdistyksestä kiinnostuttiin heti: meidän yksinhuoltajien olisi kuulunut olla sosiaalitoimen objekteja, mutta olimmekin päättäneet ryhtyä subjekteiksi. Helsingin lastensuojeluvirasto koki, että heitä oli loukattu, ja että ainoa tapa toimia on itkeä sosiaalivirkamiehen olkapäätä vasten.
    Tuohon aikaan laki sanoi kauniisti, että avioeron sattuessa kumpikin puoliso elättää lapsia. Käytännössä asiat olivat kuitenkin toisin. Jos isä ei maksanut elatusapua, viranomaiset antoivat äidille ja lapsille elatusavunennakon, joka oli pienempi kuin poliisikoirille annettu ruokaraha kuukaudessa.
    Sosiaaliviranomaiset kohtelivat erolapsia usein niin kuin mikään ei olisi muuttunut 1900-luvun alusta, jolloin aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään ei ollut ihmisarvoa.
    Teimme huomautuksen esimerkiksi tapauksesta, jossa yksinhuoltajaäidin lapsi lähetettiin loman ajaksi kesäperheeseen, jossa isä sitten teki lapselle väkivaltaa. Perhettä ei ollut mitenkään tarkistettu etukäteen.
    Mielestäni sosiaaliviranomaisilla on edelleen omalaatuinen hyssyttelymieliala. Apua hakevalle ihmiselle ei anneta arvoa, vaan häntä pidetään alempana otuksena, kuin jonain lemmikkikoirana.

Oma äitini, kansannainen, opetti minulle pienestä saakka, että naisten pitää olla tasa-arvoisia. Juuri naisten pitää opiskella, jotta he tietävät mitä tekevät.
    Olin jo sotien jälkeen Riihimäellä koulua käydessäni aktiivinen. Olin mukana yhteiskunnallisessa keskustelukerhossa. Se oli kiinnostavaa, koska maailma oli mennyt sodassa ihan nurin. Kerran rehtori sanoi, että tuosta Heta Tuomisesta tulee uusi Hertta Kuusinen . Se nauratti.
    Yksinhuoltajana en kokenut minkäänlaista syrjimistä. Kukaan ei varmaan rohjennut, kun en ole koskaan ollut arka vaan pitänyt aina puoleni. En ole edes tuntenut olevani yksin, minulla on ollut niin paljon tekemistä. Eikä minulla ollut sellaista hätää kuin monella muulla. Minulla oli sentään ammatti, sukua ja ystäviä.
    Äitinä päätin, etten koskaan kurita lapsiani ja että riidat on voitava ratkaista puhumalla. Lisäksi päätin, että lapset saavat opiskella niin pitkälle kuin suinkin haluavat.
    Molemmat lapseni kävivät Lauttasaaren yhteiskoulua. Helsingissä siirryttiin vielä neljännen luokan jälkeen oppikouluun, joka oli hirveän kallis. Se kannatti silti maksaa.
    Pojastani tuli insinööri ja tyttärestäni juristi.”
    

Köyhiä, muttei kurjia

”Olen työssäkäyvä yh. Lapsi aloittaa koulun syksyllä. Nyt jo mietityttää, kuinka monet lomaviikot hoituvat ilman, että joudun olemaan töistä pois kuukausia. Olen jo alkanut itsenäistyttää 6-vuotiasta jättämällä tämän yksin kotiin 15 minuutiksi kerrallaan. Onkohan tämä lastensuojelullisesti oikein? Kai se on, jos kerran ekaluokkalaisen täytyy lomalla kyetä viettämään 10 tuntia päivässä viikkotolkulla yksin kotona”, miettii Liisa Vauva-lehden keskustelupalstalla.
    Moni suomalainen yksinhuoltaja pohtii samaa: miten huolehtia sekä työasioista että perheen hyvinvoinnista, kun on yksin vastuussa kaikesta.
    ”Ongelmat alkavat lasten tullessa kouluikään: heille ei ole ilta- tai yöhoitoa. Silloin vuorotyössä olevan vanhemman täytyy melkein kouluttautua uuteen ammattiin”, sanoo Heljä Sairisalo, Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton toiminnanjohtaja.
    Kun lapsi on vielä pieni, jopa kolmivuorotyö voi yksinhuoltajalta onnistua, koska nykyisin on tarjolla ympärivuorokautista päivähoitoa.
    ”Tosin arki voi olla raskasta”, Sairisalo muistuttaa.
    Myös lapsen sairastuminen ja koululaisten kesälomat tuottavat yksinhuoltajille, kuten Liisalle, hankaluuksia.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuoden 2005 lopussa runsaat 1,4 miljoonaa perhettä. Näistä 13 prosenttia eli 185 000 oli yhden vanhemman perheitä. Niistä 103 000:ssa oli alle 18-vuotias lapsi tai lapsia. Alle kolmessa prosentissa lapsiperheistä lasten kanssa asui pelkästään isä.
    Tutkija Mia Hakovirta Turun yliopistosta väitteli viime syksynä yksinhuoltajaäitien työllisyydestä. Suomessa yksinhuoltajaäitien työttömyys nousi 1990-luvun aikana, ja entistä useammin äiti elää kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolella.
    ”Työmarkkinat ovat muuttuneet epävakaiksi. Kun on ollut pitkiä jaksoja vuoroin lasten kanssa kotona ja vuoroin työttömänä, paluu työhön ei ole helppo”, Hakovirta sanoo.
    Se näkyy yksinhuoltajien tuloissa. Vuoden 2004 tulonjakotutkimuksen mukaan 27 prosenttia yksinhuoltajaperheistä elää köyhyydessä. Kymmentä vuotta aiemmin määrä oli alle 10 prosenttia.
    ”Viime vuosikymmenen alussa yksinhuoltajien käytettävissä olevat tulot olivat lähes samat kuin kahden huoltajan perheessä. Nyt tilanne on aivan toinen, köyhyys lyö läpi joka puolelta”, Sairisalo sanoo.

Muutosta on edesauttanut perhepolitiikka, jossa julkista vastuuta lasten hoidosta on siirretty entistä enemmän koteihin. Yksi esimerkki tästä on kotihoidontuki. Yhdestä lapsesta sitä saa hoitorahana 294 euroa kuussa. Lisäksi perheen koon ja tulojen mukaan voi saada lisätukea korkeintaan 168 euroa kuussa.
    Hakovirran mukaan äidit näyttävät arvostavan kotihoitoa entistä enemmän lasten ollessa pieniä, vaikka se merkitsisikin tulojen pudotusta.
    ”Työelämä vaatii joustoja. Yksinhuoltaja voi joutua joka päivä miettimään, kuka ehtii hakea lapsen päivähoidosta. Kun show on jatkunut pari vuotta, sukulaiset ja tuttavat alkavat kyllästyä. Ymmärrän hyvin, jos äiti silloin ajattelee, että kotihoidontuki tai työttömyys on parempi ratkaisu. Vaikka kitkutettaisiin kaurapuurolla, tulee ainakin lapsi hoidettua”, Sairisalo selittää.
    Sitten hän kertoo, miten yksinhuoltajien arki helpottuisi.
    Sairisalo palauttaisi kuntiin kotipalvelujärjestelmän. Sairastuessaan yksinhuoltaja voisi pyytää kodinhoitajan huolehtimaan lapsesta.
    Toiseksi hän pistäisi kuntoon lasten iltahoidon ja järjestäisi lisää erilaisia leirejä kesäloma-ajaksi. Päiväkodit hän pitäisi avoinna ympäri vuoden.
    Hakovirta kehittäisi palveluja kuten vuoropäivähoitoa ja nostaisi yksinhuoltajien sosiaalietuuksia, kuten elatustukea ja lapsilisän yksinhuoltajakorotusta.

Suomeen muodostetaan parhaillaan porvarihallitusta. Vaaliohjelmissa perhepolitiikka oli esillä, mutta yksinhuoltajien etuuksista ei ole pidetty mekkalaa.
    Sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttonen Tampereen yliopistosta arvioi, että kotihoidontuen korottaminen saa porvarihallituksessa vahvan tuen: keskustalle lasten kotihoito on perinteisesti ollut tärkeä vaihtoehto. Se sopii myös valinnanvapautta korostavalle kokoomukselle.
    Äidit kotiin siis?
    ”Eihän mikään hallitus voi nostaa kotihoidontukea sellaiselle tasolle, että se rinnastuisi ansiotuloihin. Hallituksen lähtökohta täytyy olla työntekoon motivointi”, Anttonen sanoo.
    Kiinnostavaa on myös se, lähteekö uusi hallitus ajamaan voimakkaammin palveluiden yksityistämistä. Se voisi koskea myös päivähoitoa.
    ”Sosiaalipolitiikan näkökulmasta on huolestuttavaa, jos konservatiiviset perhearvot korostuvat porvarihallituksen myötä. Tämä voisi kääntyä yksinhuoltajia tai lesbo- ja homopareja vastaan”, Anttonen pohtii.
    Mia Hakovirran mukaan poliittisessa keskustelussa on jo pitempään näkynyt yksinhuoltajia syyllistäviä piirteitä: kuin työttömyys johtuisi ihmisen omista valinnoista.
    Heljä Sairisalo puolestaan toteaa, että rikkonainen perhetausta voi edelleen leimata ihmisen.
    ”Yksinhuoltajaäitejä sitovat kaksoisnormit. Teit niin tai näin, rikot aina jotakin normia. Tyypillisesti ihmiset ajattelevat, että parhainta mitä yksinhuoltajaäiti voi lapsilleen antaa on uusi isä. Toisaalta kaikki yritykset etsiä tämä uusi isä koetaan ehdottoman kyseenalaisiksi.”

Perhepolitiikan vuodet

1929 Säädetään avioliittolaki, joka takaa puolisoiden oikeudellisen yhdenvertaisuuden, yhtäläisen vanhemmuuden ja oikeuden omaan omaisuuteen.

1937 Säädetään äitiysavustuslaki. Avustusta saavat aluksi vain vähävaraiset, 1941 se laajennetaan koskemaan kaikkia äitejä.

1947 Naiset synnyttävät enemmän kuin koskaan. Vuosina 1945ˆ’1950 syntyneistä aletaan puhua suurina ikäluokkina.

1948 Säädetään lapsilisälaki. Lapsilisä maksetaan pääsääntöisesti lapsen äidille, koska siten arvellaan saatavan parhaat takeet etuuden käyttämisestä lapsen hyväksi.

1961 Ehkäisypilleri tulee apteekkeihin Suomessa. 1972 ehkäisypalveluiden yleinen saatavuus turvataan kansanterveysuudistuksella.

1973 Säädetään päivähoitolaki.

1975 Säädetään elatusapulaki.

1976 Isät saavat oikeuden pitää osan äitiysvapaasta. Isyysvapaa vähennetään vanhempainvapaasta vuoteen 1993 asti.

1985 Sukunimilaki: naimisissa oleville naisille annetaan oikeus päättää sukunimestään itsenäisesti, lapsi voi saada jommankumman vanhemman sukunimen. Laki lasten kotihoidon tuesta ja hoitovapaasta astuu voimaan. Äitiysraha muuttuu vanhempainrahaksi.

1996 Kaikille alle kouluikäisille lapsille annetaan oikeus päivähoitoon. 2003 Isyysvapaaseen lisätään bonusvapaa: jos isä käyttää vanhempainvapaan kaksi viimeistä viikkoa, hän saa vielä kaksi viikkoa vapaata päälle. Nykyään noin 70 prosenttia isistä käyttää jonkun osan isyysvapaastaan.

Milka Sauvala
Kuvat Wilma Hurskainen