Kyllä suomalainen suomalaisen tunnistaa.
Pariisin keskustan kookkaaseen irlantilaisbaariin saapuva neljän tytön seurue osaa heti hakeutua kapakan toistaiseksi ainoan suomalaisasiakkaan luo.
”Oletko sä osakunnasta?”
”Olen hallituksen jäsen”, vastaa Lea Turunen, tuotteiden elinkaarianalyysejä työkseen laativa ympäristötieteiden maisteri Kuopiosta.
Suomen Ranskan-instituutissa harjoittelijoina työskentelevien tradenomi- ja yliopisto- opiskelijoiden seurue istuu Turusesta seuraavaan pöytään.
On talvinen torstai-ilta ja Ranskan suomalaisen osakunnan kuukausittainen tapaaminen on alkamassa. Tämän kuun kokoontumispaikka, kirjavilla kaakeleilla päällystetty Lollipop, sopii mainiosti Pariisin suomalaissiirtolaisten illan tarpeisiin.
Vanhaan maitokauppaan rakennetussa irkkupubissa on helppo unohtaa hetkeksi olevansa Ranskassa.
Puoli yhdeksään mennessä suomalaisen osakunnan seurueessa on jo parikymmentä illanviettoon osallistuvaa vierasta – miltei kaikki heistä naisia.
Ranskalaisyritysten työntekijöitä, virkanaisia ja vaihto-oppilaita. Korkeasti koulutettuja, kielitaitoisia ja monessa tapauksessa pitkään ulkomailla ja useassakin maassa asuneita.
Jostain syystä nämä sopeutumiskykyiset maailmankansalaiset kerääntyvät säännöllisesti yhteen vaalimaan muistoa paikasta, josta ovat maailmalle lähteneet.
Lea Turunen on viettänyt ulkomailla vuosia; ennen Ranskaa hän on asunut Meksikossa, Saksassa, Hollannissa ja Espanjassa.
”Suomi on niin pieni maa. Mielessä käy usein, että kyllästyisinkö, jos palaisin”, Turunen sanoo.
”Aluksi halusin ulkomailla pysyä erossa suomalaisista. Muutenhan ei ole mitään mieltä matkustaa.”
Turunen maistaa olutta ja vilkaisee maannaisiaan.
”Nykyään sitä kuitenkin haluaa päästä välillä puhumaan suomea.”
Vuonna 1996 perustetun suomalaisen osakunnan toimintaan voivat osallistua suomalaisten lisäksi kaikki Suomesta – tai suomalaisista opiskelijoista – kiinnostuneet ranskalaiset.
”Moi, minä olen Perttu”, osakunnan pitkäaikaisin ranskalaisjäsen Bertrand Bourgeois tervehtii toimittajaa suomeksi.
Pariisin ranskalaisilla on maine vaikeasti lähestyttävinä ihmisinä, mutta väite ei päde Perttuun. Hänen kiinnostuksensa Suomeen on niin intensiivistä, että Suomen Ranskaninstituutin harjoittelijakoulutukseen sisällytettiin neljä vuotta sitten ohje olla antamatta hänelle omaa puhelinnumeroa.
Perttu ei ole moisesta lannistunut.
”Mistä te puhutte?” ujostelematon fennofiili kysyy suomea puhuvien tyttöjen seurueelta ja yrittää lyöttäytyä porukkaan.
”Se oli nopea ja helppo tapa luoda sosiaalisia suhteita”, osakunnan puheenjohtaja Saija Heinonen muistelee, miksi hän liittyi osakuntaan neljä vuotta sitten.
Helsingin yliopistosta kasvatustieteiden maisteriksi valmistunut Heinonen työskentelee Ranskan ympäristöministeriössä.
Baari-iltojen lisäksi osakunta järjestää vierailuja kansainvälisiin organisaatioihin ja ranskalaisiin kulttuurikohteisiin.
”Vietämme myös yhdessä itsenäisyyspäivää, pikkujoulua ja vappua”, Heinonen kertoo.
Vappuperinteisiin on kuulunut ranskalais- filosofi Michel de Montaignen patsaan lakitus ja piknik Luxembourgin puistossa.
”Patsaan lakittamisesta on kuitenkin luovuttu”, Heinonen tarkentaa.
Osakuntahengailu on Pariisissa suomalaisille marginaalinen harrastus: kaupungissa asuu kaikkiaan yli 3 000 tuhatta suomalaista.
”Monet heistä eivät halua olla missään tekemisissä muiden suomalaisten kanssa.”
Monella paikalla olevalla suomalaisnaisella on ranskalainen poikaystävä. Lea Turunen sanoo, ettei se kuitenkaan ole ainoa syy Pariisissa asumiseen.
”Myös työmahdollisuudet ovat Ranskassa paremmat kuin Suomessa.”
Euroopan komissiolle direktiivikonsultointia tekevässä yrityksessä työskentelevä Turunen tarkoittaa kuitenkin oman alansa työmahdollisuuksia. Ranskan työttömyysprosentti on nimittäin Euroopan korkeimpia, melkein yhdeksän.
Ennen nykyistä työtään Turunen paiski hommia intialaisessa ravintolassa ja kosmetiikkaliikkeessä.
”Tavoitteeni on päästä töihin Suomen ympäristöministeriöön.”
Iso osa irlantilaisbaarin suomalaisseurueesta on osakuntailtojen ensikertalaisia, vasta Pariisiin tulleita vaihto-opiskelijoita ja työharjoittelijoita. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tämä myös jää monille heistä ainoaksi osakuntakaljoitteluksi.
”Me tultiin ihan vaan katsomaan”, huikkaa yksi Suomen Ranskan-instituutin harjoittelija.
Moni Pariisissa ”toistaiseksi” asuva kertoo aikeistaan palata Suomeen.
”Minähän en tässä maassa kersojani kasvata”, sanoo kahdeksan vuotta Pariisissa asunut Eva Loimukoski. Sinä aikana hän on opiskellut yhteiskuntatieteitä ja työskennellyt Stora-Enson Pariisin-konttorissa.
Sieltä hän myös löysi suomalaisen avomiehensä, jonka kanssa hän suunnittelee perheen perustamista. Nykyisen elinympäristön lapsiystävällisyys kuitenkin huolettaa.
”Suomessa voi luottaa siihen, että lapsi pärjää jossain vaiheessa yksin julkisissa liikennevälineissä. Pariisin kaltaisessa suurkaupungissa on kuitenkin koko ajan hälinää ja määrällisesti enemmän vaarallisia hulluja”, Loimukoski sanoo.
Olut on alkanut vähitellen vapauttaa keskustelua, mutta kuppikuntia erottuu edelleen. Suomen Ranskan-instituutin harjoittelijat viihtyvät keskenään, samoin ranskaa äidinkielenään puhuvat osakuntalaiset.
Ihmiset tutustuvat, kun baaritiskiltä palaaville uusille naamoille osoitetaan pakollinen kysymys: ”Mitä sä teet Pariisissa?”
Kaivattua miesnäkökulmaa suomalaisuuteen tarjoaa ranskalainen Perttu. Aikanaan hän kiinnostui Suomesta suomalaisen tyttöystävänsä takia. Ajan myötä kiinnostus on laajentunut koskemaan koko suomalaista yhteiskuntaa.
”Suomalaisuudessa minua kiinnostaa tietty käytännönläheisyys, joka ilmenee muun muassa saunomisen kaltaisena avoimuutena”, hän sanoo.
”Suomalaisnaiset pelkäävät vähän kaikkea, mutta heissä on seksuaalista pragmaattisuutta.”
”Finland, Finland, Finland”, irlantilainen baarimikko Denis kannustaa ja valuttaa osakuntalaisten tuoppeja täyteen.
Suomalaisnaisten ja ranskalaismiesten lisäksi osakuntailtaan on tullut myös viisi ranskalaissuomalaista. Kaikkien isät ovat ranskalaisia, äidit suomalaisia.
Mikael Dubois ei puhu suomea, mutta käy kerran kesässä äitinsä kotiseudulla Mikkelissä, jonka mukaan hän on myös saanut nimensä.
”Minulle osakuntatapaamiset merkitsevät ennen kaikkea suomalaisen identiteetin vaalimista. Suomessa arvostan yksinäisyyden kunnioittamista ja savolaisluontoa – erityisesti kuusia”, Dubois sanoo.
Viereisessä pöydässä istuvat ranskalaissuomalaiset siskokset Tina ja Sara Campo ovat osakuntaillassa ensimmäistä kertaa. Tiedon tapaamisesta he löysivät internetistä.
”Minusta on jännittävää tavata oikeita suomalaisia”, punahiuksinen ja -huulinen Tina sanoo äidiltään oppimallaan suomen kielellä.
Hän vaikuttaa innostuneelta suomalaisseurueesta, mutta keskittyy lopulta keskustelemaan siskonsa kanssa.
Lea Turunen palaa pöytään uuden tuopin kanssa ja pohtii toisinaan iskevää koti-ikävää.
Sen syynä ovat joskus omat surut, joskus huoli kaukana Suomessa asuvista läheisistä.
”Joskus ikävä on iskenyt tv:n urheilukatsausta katsellessa, kun vaikkapa Ruotsin talvirallin maaseutukuvat tuovat mieleen kotimaisemat”, Turunen kertoo.
”Toisaalta Suomen-matkalta on toisinaan kiva palata Pariisiin omaan elämään.”
Saija Heinonen miettii, mitä suomen kieli hänelle merkitsee.
”Muitten suomalaisten seurassa ei tunne itseään niin tyhmäksi”, hän sanoo.
Ajatus jää monimerkityksiseksi, sillä Heinonen puhuu sujuvaa ranskaa.
Kello on vasta kymmenen, kun Heinonen ja osakunnan tiedottaja Maire Turunen ranskalaisen poikaystävänsä kanssa alkavat tehdä lähtöä. Aamulla odottaa työpäivä.
”Se on niin tappavan tylsää työtä, ettei sitä väsyneenä jaksa”, Ranskan ympäristöministeriön määräaikainen assistentti Heinonen sanoo.
Perttu ei kiirehdi nukkumaan. Oluen rohkaisema ranskalainen kietoo kätensä suomalaisopiskelijan ympärille. Vaivaantuneelta vaikuttava tyttö tekee kohteliasta vastarintaa.
Kun toivottua vastakaikua ei sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta kuulu, Perttu siirtyy viereiseen pöytään ja kysyy Suomen Ranskan-instituutin kursseilla oppimallaan suomella ”Mistä te puhutte?” Tilanne päivitetään Pertulle lyhyesti ranskaksi: ”Suomen korkeakoulu-uudistuksesta.”
Perttu nyökkää ja liittyy seuraan. Loimukoski rauhoittelee ensikertalaisia.
”Perttu on ihan harmiton.”
Puoleen yöhön mennessä pakolliset poskisuudelmat on vaihdettu ja moni osakuntalainen alkaa valua kotia kohti.
Sitkeimmät kävelevät sillan yli Seinen toisella puolella sijaitsevaan toiseen irkkubaariin, Le Galwayhyn. Suunnitelmallisista harhautusyrityksistä huolimatta Perttu pysyy perässä. Hän nimittäin pitää kaksin käsin kiinni Sibelius-Akatemian tuottajalinjalla opiskelevasta nuoresta naisesta, joka on tullut Pariisiin kuukautta aiemmin vaihto-opiskelijaksi.
Suomi-yhteydestään huolimatta monet illanviettoon osallistuneista ovat toisilleen vieraita.
Se näkyy keskusteluissa: oman ulkomaillaolohistorian kertaamisen ohella puhe on keskittynyt turvallisiin työ- ja opiskeluaiheisiin.
Jatkopaikassa jää on murtunut, ja Mikael Dubois pääsee vihdoin puimaan Suomen katkeraa jääkiekkotappiota viime kevään olympia-finaalissa.
Kevään jääkiekon maailmanmestaruusturnaus sovitaan katsottavaksi The Great Canadian -baarissa.
Seurueeseen vasta osakuntaillan jälkeen liittynyt Loimukosken avomies Tuomas Lönnroth tilaa jäljellä olevalle porukalle gin tonicit.
Juomien lisäksi Lönnrothilla on tarjota myös näkemys siitä, miksi suomalaiset kosmopoliitit haluavat vaalia kansallisia juuriaan keskellä kuhisevaa metropolia.
”Pienten kansojen edustajilla on tapana hakeutua toistensa seuraan ulkomailla. He tuntevat muita maita ja kieliä, mutta samaa ei voi sanoa monista ranskalaisista, jotka eivät ole kiinnostuneita kuin omasta maastaan ja kielestään”, Lönnroth sanoo.
”Kovasanainen ranskalainen ei huomioi keskustelussa toisista kulttuureista tulleita ihmisiä. Siksi suomalaiselle tulee tarve päästä omiensa joukkoon saadakseen asiansa esille.”
Ranskan Suomi-seuran puheenjohtajana viime vuonna toimineen Lönnrothin mukaan Pariisin suomalaiset jakautuvat kahteen ryhmään.
”Nämä nuoremmat tapaavat toisiaan, mutta ranskalaisten kanssa naimisissa olevat naiset jäävät usein kotiin mustasukkaisten miestensä tahdosta.”
Pöydän päässä istuva Perttu jää ilman gin tonicia.
Sibelius-Akatemian opiskelija on kääntänyt selkänsä ja puhuu muille suomalaisille pitämättä puheessaan Pertun mentävää taukoa.
Lopulta turhautumistaan peittelemätön Perttu huokaisee syvään, tervehtii ihailemansa maan kansalaisia ja lähtee kotiin.
Suomalaisia tulee ja menee, mutta seitsemän vuotta suomalaiseen osakuntaan kuulunut Perttu nähdään illanvietossa taas kuukauden päästä.
Aki Petteri Lehtinen
