Sanna Karlströmin toiselta runokokoelmalta on lupa odottaa paljon.
Hänen ensimmäinen runokokoelmansa, 2004 ilmestynyt Taivaan mittakaava, sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Arvosteluissa todettiin vuonna 1975 syntyneen estetiikan opiskelijan olevan jo valmis runoilija.
Karlströmin toinen kokoelma Päivänvalossa on tyyliltään hänen esikoisensa kaltainen. Se ei yllätä lukijaansa, mutta ei myöskään tuota pettymystä.
Karlströmin ilmaisu on modernististen ihanteiden mukaisesti hyvin tiivistä ja kuvallista. Metonyymisten runokuvien merkitykset voi lukea kirjaimellisina, mutta samalla ne viittaavat laajempaan kokonaisuuteen. Teoksen tematiikka paljastuu lukijalle vasta, kun kuvastot kerää runoista tarkasti.
Harkitut kuvat luovat runoihin monikerroksisuutta, mutta siitä huolimatta runot ovat säilyneet viehättävän konkreettisina: ”Tutkin kämmeneni grafiikkaa, / peruuttamatonta ennustusta: / ikinä en ole enempää kuin.”
Karlström ei ole ainoa modernisteilta poeettisia keinoja lainannut nuori nykyrunoilijamme. Postmodernit runouden tutkijat esittivät vielä muutama vuosi sitten itsestäänselvyytenä, ettei modernismin keinoin enää luoda uutta. Nyt noille väitteille voi jo hymähtää. Karlströmin ohella esimerkiksi Joni Pyysalo ja Timo Hännikäinen ovat selkeästi velkaa 1950- ja 1960-lukujen modernisteille.
Päivänvalossa ei kuitenkaan kahliudu moderniin. Muodoltaan modernististen runojen tematiikka on nimittäin selvästi jälkimoderni. Teoksessa pohditaan kielen välineellisyyttä ja sitä kautta itse runoutta kommunikaation välineenä.
Runossa Hiukset mustat, letitetyt puhuja kurkottaa lapsuuteen, mutta valokuva rajaa muistikuvaan vain syntymäpäiväkakun: ”Aika on maata naputtava lakeerikenkä, / salamavalon nopea kukka / kun puhallan kynttilät sammuksiin, / pitkät pimeät vuodet.”
Samaa muistamisen, havaitsemisen ja kommunikaation välineellisyyttä luotaa koko kokoelma. Teoksen nimessäkin toistuva päivänvalo ei paljasta katsojalle yksiselitteistä totuutta, vaan havaintoon vaikuttavat valot, varjot ja silmälasien kaltaiset apuvälineet.
Havaintoon ja kommunikaatioon vaadittavat esineet ja tarvikkeet muodostavat kokoelman selkeimmin erottuvan kuvaston. Runoissa toistuvat arkisten yksityiskohtien rinnalla laboratoriot, valkoiset takit, sähköjohdot ja muu mekaniikka.
Neljään osaan jaetun kokoelman mottona on lyhyt runo: ”Uskottava se on. / On vain sana sanaa, / mekaniikka mekaniikkaa vastaan.”
Unelma täydellisestä havainnosta tai ilman välittäjiä toimivasta kommunikaatiosta toteutuu vain ensimmäisen osan runoissa, joissa kuvataan psykokinestisiä ja telepaattisia kykyjä. Mitä edemmäs kokoelma etenee, sitä selkeämmin näkeminen rajautuu. Rajoja piirtää valo, joka ei leviä huoneesta ulos, kun ”lamppu leikkaa meidät / kirkkaasta valosta”.
Paperilla horisontti leikkaa arkin kahtia.
Viimeisessä runossa puhuja laskee kynän ja paperin kädestään. Samalla ”joku riisuu valkean takkinsa selkänojalle / purje lepää hämärässä / laboratoriossa hiljaa valmistuu / uusi silmänkantama.”
Laboratoriossa valmistuu silmänkantama, etäisyys, joka erottaa maailman ja sen tarkastelijan taas hieman kauemmaksi toisistaan.
Runon puhuja tuntuu lopussa hyväksyvän ajatuksen välineettömän kommunikaation mahdollisuudesta. Samalla lukijaa muistutetaan etäisyydestä tekstiin ja sen kirjoittajaan.
Päivänvalossa-kokoelman ainoa ongelma paljastuu vasta, kun sen on lukenut kokonaan. Vain kolmekymmentä melko lyhyttä runoa sisältävä teos loppuu kesken.
Ehkä runoilija pelkäsi liian monien sanojen sumentavan sanottavan. Minusta lisärunot eivät olisi olleet turhaa mekaniikkaa. Jäin kaipaamaan niitä.
Salla Karvanen
Sanna Karlström: Päivänvalossa. Otava 2007, 40 s.
