Yksi maailman vaarallisimmista paikoista – niin Bagdadia tavataan kuvailla. Kidnappaukset ja pommitukset ovat olleet Tigrisjoen rannalla sijaitsevan viiden miljoonan asukkaan kaupungin arkea siitä saakka, kun Yhdysvaltojen joukot tunkeutuivat maahan vuonna 2003.
Tähän arkeen lundilainen oikeustieteen opiskelija Amar al-Djaber päätti matkustaa suorittaakseen rikos- ja prosessioikeuteen kuuluvan harjoittelunsa.
”Ajatus tuli mieleeni syyskuussa 2006. Aluksi se oli vain vitsailua kavereiden kesken, mutta sitten mietin ihan tosissani, että miksi ei.”
Amar sai yhteyden Irakin korkeimpaan tuomioistuimeen sähköpostilla. Hän lähetti sinne cv:nsä ja työhakemuksen ja sai jo pian valita, työskentelisikö syyttäjän vai syytetyn puolella.
”Olisi tuntunut väärältä työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka vastaavat yksistä historian pahimmista joukkomurhista. Valitsin siis syyttäjän puolen”, hän sanoo.
Amar tuli perheensä kanssa Irakista Ruotsiin poliittisena pakolaisena ollessaan kahdeksanvuotias. Nyt, neljäntoista vuoden jälkeen, synnyinmaa näytti toiselta.
”Lapsena näki yksityiskohtia, pallon, talon, koulun. Aikuisena näkee suuremman kuvan ja sen, kuinka asiat liittyvät toisiinsa.”
Amar saapui Bagdadiin päivä sen jälkeen, kun Irakin entinen diktaattori Saddam Hussein oli tuomittu kuolemaan. Työtehtävät olivat lähinnä paperityötä. Amar sai kahlata läpi kasoittain asiakirjakansioita. Tekemistä oli paljon ja muodollisuuksista oltiin tarkkoja.
”Yhtenä päivänä minut haukuttiin, koska olin töissä pelkkä paita päällä ja ilman pikkutakkia”, hän sanoo.
Keskustelun Lundin aseman kahvilassa keskeyttää TV4:n toimittajan puhelu. Toimittaja kysyy, voisiko Amar matkustaa Tukholmaan aamutelevision haastateltavaksi. Epätavallinen harjoittelukokemus on tehnyt nuoresta miehestä nopeasti pienehkön julkkiksen.
Kaikki alkoi, kun Amar itse soitti lakimieslehteen ja kysyi kiinnostaisiko hänen tarinansa. Jutun julkaisemisen jälkeen kesti vain vuorokauden kunnes Sydsvenskan ja City ottivat yhteyttä.
Median huomio on kuitenkin horjuttanut Amarin uskoa toimittajiin. Sydsvenskan otsikoi juttunsa ”lundilaisopiskelija kirjoitti tuomion Saddamia vastaan” ja raportoi siitä, kuinka Amar oli ollut kirjaimellisesti laatimassa Saddamin tuomiota. Näin ei tapahtunut.
”Turvallisuuteni vaarantuu turhaan, jos minut nimetään henkilöksi, joka lähetti Saddamin teloitettavaksi. On ihmisiä, jotka näkevät entisen diktaattorin marttyyrinä”, hän sanoo.
Amar on asiasta tarkka.
”Kirjoita, että minulla ei ollut pätevyyttä eikä toimivaltaa kirjoittaa tuomiota.”
Muutoin hän on kaikesta saamastaan huomiosta hiukan hämmentynyt. Media kirjoittaa Amarin mielestä aivan vääristä asioista.
”Tärkeää on se, mitä Irakissa tapahtuu.”
Puhuessaan Irakin tapahtumista Amar vaikuttaa väsymättömältä. Hänen silmänsä loistavat, kun hän kertoo projekteista, joihin on ryhtynyt ja joita hän suunnittelee. Useimmat niistä liittyvät entisen kotimaan jälleenrakennukseen. Amar on muun muassa ollut mukana perustamassa Malmön nuoret irakilaiset -järjestöä, joka tukee alueen irakilaisnuoria ja pyrkii vaikuttamaan demokratian kehitykseen kotimaassa.
Amarin puhuessa Bagdadin harjoittelu jää lopulta vain viitteeksi. Hän painottaa kerta toisensa jälkeen, kuinka Irak tarvitsee ennen muuta esikuvia.
”Älkää lähettäkö rahaa, koska raha häviää. Koulutuksen ja demokratian arvostuksen leviäminen on paljon tärkeämpää.”
Amar ottaa esimerkiksi tuomioistuimen. Tuomarit, jotka työskentelivät Irakin tuomioistuimessa Saddamin aikana saivat koulutuksensa Jordaniassa, eivät Irakissa. Monet entiset irakilaiset palaavat nyt auttamaan maan jälleenrakennuksessa. Silti on helppoa menettää toivonsa.
”Täytyy palata kotiin Ruotsiin, jotta voi ladata akut”, hän sanoo.
Amar on 21-vuotias ja opiskelee seitsemännellä vuosikurssilla Lundin yliopiston juristien koulutusohjelmassa. Asianajajan ura ei kuitenkaan ole mieluisin tulevaisuuden uravaihtoehto.
”Olen halunnut diplomaatiksi seitsemännestä luokasta saakka. Ajatella, jos saisin edustaa ulkoministeriötä Irakissa”, hän sanoo.
Amar sanoo, että myös paluu Irakin tuomioistuimeen tai työskentely jonkin muun irakilaisviranomaisen palveluksessa saattaisi kiinnostaa. Harjoittelun aikana hän sai jo mahdollisuuden tavata maan ulkoministerin ja pääministerin. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Dujailin kylän verilöylyä todistaneiden silminnäkijöiden tapaaminen. Vuonna 1982 tapahtuneessa verilöylyssä tapettiin 148 shiiamuslimia.
Länsimaisessa mediassa Saddamin oikeudenkäynti näytti monien mielestä farssilta. Saddamin poliittinen agitointi oikeuden istunnoissa, Irakin hallituksen painostus ja teloitukseen liittyvät levottomuudet levisivät sumean videofilmin välityksellä ympäri maailmaa.
Amar Al-Djaber puolustaa kuitenkin oikeudenkäyntiä. Oikeudellisten olosuhteiden vaikeudet huomioon ottaen – kaksi Saddamin puolustusasianajajaa murhattiin oikeudenkäynnin aikana – kaikki sujui kohtalaisesti.
”Oikeudenkäynti kesti vuoden ja molemmat puolet saivat mahdollisuuden esittää todisteita ja kuulla todistajia. Tuomio noudattaa niin kansainvälisen kuin irakilaisen oikeuskäytännön perusteita”, hän sanoo.
Amar itse vastustaa kuolemantuomiota, mutta koska Saddamin tapauksessa ratkaisi se, mitä Irakin lakiin on kirjattu, oli tuomio hänen mielestään ainoa järkeenkäypä.
Ja väkivaltaisuuksista huolimatta Amar tunsi oikeudenkäynnin aikana olonsa melko turvalliseksi. Kaikki Bagdadin viralliset rakennukset – myös oikeusistuin – sijaitsevat niin sanotulla vihreällä alueella, omalla suljetulla alueellaan, jota amerikkalaiset sotilaat ja irakilaiset poliisit valvovat. Joskus alueelle heiteltiin aidan yli kranaatteja, mutta Amarin mukaan ne eivät onnistuneet tekemään suurta tuhoa.
”Kranaatit osuivat useimmiten talojen seiniin ja räjähtivät ennen kuin osuivat maaliinsa.”
Pari päivää haastattelun jälkeen Amar lähettää meiliä ja kertoo, että yksi hänen parhaista ystävistään Tanskasta on kuollut matkalla kotiin Bagdadista. Ystävä oli palannut Irakiin auttaakseen jälleenrakennuksessa.
”Demokratian rakentamiseen vaaditaan ihmishenkien menettämistä. Toivon vaan, ettei kaikkien näiden ihmisten tarvitse kuolla turhaan”, hän kirjoittaa.
Erik Thalin
Kuva Emma Svenson
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran lundilaisessa Lundagård-lehdessä.
