Avaus yliopistojen kehittämiseen vaatii opiskelijoiden, yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien panoksen

T:Teksti:

Arvovaltainen työryhmä, jossa mukana oli myös Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, julkaisi 8.3.2007 kannanoton Suomen yliopistolaitoksen uudistamisesta. Hieman pettyneenä olen seurannut, miten opiskelijaliikkeen reaktiot ovat tähän mennessä kiertyneet kapeasti vain lukukausimaksuja koskevan osion ympärille.
    Keskustelun alkusoitto tuo ikävästi mieleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien joukoista kuullut ja avaukset miltei kaikkiin viime vuosina yliopistoyhteisössä toteutettuihin ja aiottuihin kehittämistoimenpiteisiin. Marinan sijaan opiskelijoilta ja varttuneemmilta tieteenharjoittajilta kaipaisi näkemystä, perusteltuja esityksiä ja vaihtoehtoja sekä ennen muuta haluaa osallistua kehittämiseen muutoinkin kuin katsomossa rymistellen.
    Henkilökohtaisesti allekirjoitan asiantuntijaryhmän kannanoton kaikki keskeiset esitykset: esimerkiksi yliopistojen aidon kilpailuttamisen tutkimusaloillaan rahoituksen kautta, taloudellisen toiminnallisen autonomian lisäämisen, opettajien ja tutkijoiden uran vahvistamisen sekä opiskelijan roolin täsmentämisen lukukausimaksun ja sitä vastaavan opintosetelin keinoin.
    Julkisen sektorin intoilua asiakkuusajattelun saralla on kestänyt jo kyllästymiseen asti. Silti fraasien takana on myös aitoa oivallusta.
    Tarkemmin valikoituneiden opiskelijoiden henkilökohtaisempi ohjaus ja motivoituneempi opetus tukisivat valmistumista tavoiteajoissa. Samalla yhteiskunnan resurssit täysipäiväisen opiskelun taloudelliseen tukemiseen vahvistuisivat.
    Yhteen tutkintoon mitoitetun koulutussetelin kulmia voitaisiin pehmustaa tarjoamalla kanava varsinaisen yliopistouran aloittamiseen jatko-opinnoilla, parantamalla stipendi- ja apurahajärjestelmän toimivuutta sekä huomioimalla opintotuen mekanismeissa poikkeukselliset, mutta kovin arkiset elämäntilanteet.
    Korkeimmankin opetuksen maksuttomuus on osa mahdollisuuksien tasa-arvon ideaalia ja sitä oikeistoliberaaleimmatkin kannattavat. Siksi kauhukuvat maksuttoman opetuksen lopusta ja sosiaalisen tasa-arvon järkkymisestä pelkästään opintosetelimekanismin takia tuntuvat vielä falskeilta. Kyse on lähinnä siitä, että myös opiskelijan on tunnustettava akateemista vapautta seuraava aikuisen vastuu.
    Edunvalvontatyön pääosaa leimaava konservatiivinen ”ei uudistuksille” -linja onkin lopulta hedelmätön. Kun se usein sujuvasti yhdistyy näpertelyyn mikrotason kysymysten parissa, jäävät opiskelijatoimijat paitsioon siellä, missä etuja todella valvotaan ja saavutetaan. Sama koskee liian usein myös yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja. On ikävän enteellistä, että kuuden hengen työryhmässä oli edustettuna terävintä kärkeä vain lääketieteen, luonnontieteen, tekniikan ja talouden aloilta.
    Suomalaisen yliopistojärjestelmän kehittäminen vaatii aidosti onnistuakseen tuekseen opiskelijaliikkeen keskeisten voimien tuen ja asiantuntemuspanoksen. Selvää lienee, että etenkin Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY ja Suomen Ylioppilaskuntien Liitto SYL tunnistavat tarjoutuneen tilaisuuden mahdollisuudet myös omien tavoitteidensa kannalta ja tarttuvat toimeen.
    Samalla jo omasta lukkarinrakkaudesta toivoisi, että siinä vaikuttavalla ja rakentavalla tavalla esiintyisivät suuremmalla painolla myös humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden harjoittajat.

Pekka Mattila
HYY:n II varapuheenjohtaja
Valtiotieteiden tohtori
Markkinointijohtaja