Empiirisen erotiikan laitos: Nettideittailun alkeet

T:Teksti:

Laitoksen kevät toi mukanaan ensimmäisen kosketuksemme kenttätutkimukseen. Tietoyhteiskunnan muutoksen ja erotiikan tutkimuksen kurssilla opiskelijoiden oli tutustuttava henkilökohtaisesti nettideittailuun.
    Suhtauduin asiaan hieman epäilevästi. Nettideittailu on tietenkin hyväksyttävä tapa tutustua uusiin ihmisiin. Voit tavata deittisi lounasaikaan, tilata kanasalaatin ja valkoviinin, jutella niitä näitä, maksaa laskun ja häipyä. Kuulostaa järkevältä ja aikuiselta.
    Silti ajatus hämmensi. Ymmärsin hyvin pääministeriä, joka valehteli tavanneensa heilansa kesken kylppärin hyllyostosten, ihan vaan vahingossa. On toki epätodennäköistä, että kirjakaupassa joku tuntematon mies tutkisi samaa kirjaa kuin minä, että siirtyisimme keskustelemaan henkevästi viinilasin ääreen, kävelisimme sateisella Töölönlahdella ja viettäisimme lopulta yhdessä intohimoisen yön, puhumattakaan intohimoisesta loppuelämästä. Silti nettideittailu tuntui siltä, että hylkäsin jopa teoreettisen mahdollisuuden tähän vaihtoehtoon.

Ennen ilmoitukseni jättämistä tutustuin deitti-ilmoitusten genreen. Miten esimerkiksi kuvata ulkonäköään kuulostamatta kornilta? Moni ratkaisi ongelman kuvaamalla itseään kiertotietä, muilta kuuleminsa kohteliaisuuksin.
    Koska olen viimeksi muka kuullut miehiltä mitään ulkonäöstäni? Viime viikolla miespuolinen ystäväni totesi minun näyttävän krapulaiselta, toissa viikolla joku toinen huomautti, että paitapuserossani oli tahra. Elämässäni ei ole tungokseen asti heteromiehiä, jotka kuiskuttelisivat korvaani mairittelevia adjektiiveja ulkonäöstäni.
    Naputtelin kuitenkin päättäväisesti viestilleni alun:
    ”Olen alle 30-vuotias nainen. Viime viikolla helsinkiläinen taksikuski sanoi minua kauniiksi.”
    Seuraava viikko oli yhtä helvettiä. En ollut tiennyt, että ilmoituksiin voi vastata myös tekstiviestillä.
    ”Ilmoituksesi perusteella voitais tavata… Kuulostat sexyltä… ;) Mut viime kädes ne on kemiat jotka ratkaisee… :)”
    ”Voisin olla ehkä kaipaamas kolli? :D Miten olis bisset täs joku päivä?”
    Oloni oli suojaton. Tuntui kuin elämääni yritettäisiin yhtäkkiä tunkea vip-kortilla Sedu Koskisen ravintolaan. Kuka hullu nyt lähtisi treffeille ihmisen kanssa, josta tietää vain 160 merkin verran, ja joka on kaiken lisäksi pystynyt sisällyttämään tähän merkkimäärään kaksi hymiötä? Haluaako joku tavata miehen, joka kutsuu itseään ”kolliksi”? Entä voiko elämä koskaan olla täysin tyydyttävää ihmisen kanssa, joka kirjoittaa yhdyssanoja erilleen?

Tässä vaiheessa kampaajaystäväni Leila huomautti varsin purevasti, että jos vaikkapa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja kongruenssivirheet painavat vaakakupissani yhtä paljon, häntä ei jatkossa kiinnostaisi kuunnella rakkaushuoliani erityisellä intensiteetillä.
    Leilan rohkaisemana luin myös sähköpostiini tulleet viestit. Jouduin myöntämään, että useimmat niistä olivat pitkiä, nokkelia ja sympaattisia. Leilan ei olisi ehkä silti tarvinnut korostaa oikeassa olemistaan sanomalla, että hänestä ilmoituksessa internetin deittipalstalla ei ollut mitään epätoivoista. Varsinkaan verrattuna siihen, että pyörisi kirjakaupassa James Ellroyn tuotannon liepeillä.

Kirjoittaja on aloittanut opinnot yliopiston empiirisen erotiikan laitoksella. Tällä palstalla julkaistaan otteita hänen oppimispäiväkirjastaan.