Tuuli Sotamaa rojahtaa tuoliin pienessä neuvotteluhuoneessa Taideteollisen korkeakoulun kuudennessa kerroksessa. On pimeä marraskuinen maanantai-ilta, ja Sotamaa on väsynyt. Hän kertoo istuneensa koko päivän ”jurytyksessä”.
Jurytys tarkoittaa ensi kevään Masters of Arts Festivaalin eli TaiK:n lopputyönäyttelyn näyttelytöiden valintaa. Näyttelyn kuraattori ja muu työryhmä tapaavat kaikki 150 näyttelyyn hakenutta opiskelijaa henkilökohtaisesti, ja opiskelija saa kertoa lopputyöstään tai sen suunnitelmasta jurylle. Se tarkoittaa, että jury istuu kuuntelemassa lopputyösuunnitelmia kaksi viikkoa aamusta iltaan.
Ja nyt on vasta ensimmäisen päivän ilta.
Väsymys ei näy Sotamaan ryhdikkäästä olemuksesta. Hän kertoo laveasti ja pitkään tapahtumasta, joka työllistää hänet ympäri vuoden – ”ja ympäri vuorokauden”.
Pelkän lopputöiden esittelyn sijaan Masters of Arts on nykyisellään kolmiviikkoinen kaupunkifestivaali. Siihen kuuluu näyttelyjä, luentoja, kansainvälisiä seminaareja, teatteria, musiikkia ja juhlia. Viime toukokuun tapahtumassa kävi 12 000 ihmistä.
32-vuotias Tuuli Sotamaa on Masters of Artsin näyttelypäällikkö. Hän hoitaa festivaalin ohjelmiston suunnittelua, yhteistyökumppanien hankintaa ja käytännön toteutusta. Työ on selvästi mieluisa.
”En tiedä missä muussa työssä voisi toteuttaa unelmia niin kuin tässä, kun ympärillä ovat maisterit, työryhmä ja kaikki se nuorten ihmisten energia. Minua ei kiinnosta ainoastaan TaiK:n esille nostaminen vaan myös mahdollisuus kutsua tänne huippuosaajia Suomesta ja ulkomailta.”
Työtoverit kuvailevat Sotamaata sanoilla työhullu, perfektionisti, leikkimielinen ja ihmelapsi. Sotamaa pursuaa ideoita, ja uusia ajatuksia ja kumppaneita otetaan mukaan vielä aivan loppumetreillä.
Hän kertoo, että festivaalille yritetään hankkia yleisöä Arabianrannan asukkaista aina päättäjiin asti, jotta tuoreet maisterit saisivat mahdollisimman paljon kontakteja ja työmahdollisuuksia.
”Verkostoitumisen projektihan tämä oikeastaan on. Mitä enemmän pystytään sotkemaan ihmisiä toistensa kanssa tekemisiin, sen parempi.”
Ja Tuuli Sotamaalla jos kenellä on kokemusta verkostoista. Hän on entisen koulunsa ja nykyisen työpaikkansa Taideteollisen korkeakoulun rehtorin Yrjö Sotamaan tytär.
Sotamaalla ei selvästikään ole vaikeuksia tämän sukulaisuussuhteen käsittelemisessä. Hän myöntää, että sukunimestä on ollut haittaa.
”On saanut tehdä aika paljon töitä, ennen kuin muut ovat uskoneet, että ehkä osaan tehdä aivan itsenäisesti nämä hommat enkä tarvitse sitä sukua siihen ympärille. Kyllä tähän asiaan törmää päivittäin, mutta onneksi olen saanut kasvaa siihen rauhassa.”
Hän jatkaa, että nimestä on toki myös hyötyä.
”On tosiasia, että verkostojen kautta kaikki ihmiset rakentavat elämänsä. Tyhmähän olisi, jos sitä yrittäisi kieltää ja kiertää niitä verkostoja. Minne ikinä meneekin, aina joku tuntee jonkun. Kyllä se pitää ottaa voimavarana.”
Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että Tuuli Sotamaa seuraisi isäänsä taidealalle. Hän harrasti lapsena suunnilleen kaikkea mahdollista: ratsastusta, piirtämistä, akvarellimaalausta, telinevoimistelua, uintia, maastojuoksua. Pianoakin hän soitti, mutta lopetti, kun sormet olivat siihen liian lyhyet.
”Minulla oli lukion jälkeen vaihtoehtoina pyrkiä joko eläinlääketieteelliseen tai tänne, ja ylioppilaskirjoitusten jälkeen eläinlääketieteellisen pääsykoekirja tuntui liian paksulta. Luulen, että vanhempani ja monet muutkin olivat jopa yllättyneitä, että hain tänne.”
Sotamaa pääsi TaiK:n keramiikka- ja lasitaiteen koulutusohjelmaan ja opiskeli puolitoista vuotta hyvin tiiviisti keramiikan tekniikoita.
”Sitten kun opin ne niin hyvin, että pystyin hallitsemaan materiaaleja, menin kertomaan proffalleni, että aion tehdä täydellisiä muotoja”, hän muistelee hymyillen.
Sotamaan määrittelemät täydelliset muodot olivat valtavan kokoisia veistoksellisia kappaleita pienellä pohjalla. Ne pysyivät vaivoin pystyssä ja särkyivät helposti. Koulun parkkipaikalle rakennettiin jättimäinen uuni, jossa Sotamaa poltti talvet läpeensä täydellisiä muotojaan.
”Halusin, että ne ovat muotoja, joista kenenkään ei tarvitse kysyä, että miksi se on tuollainen. Se vaan on, ja sitä voi katsoa, siitä ei tarvitse puhua.”
Keramiikka opetti Sotamaan rakentamaan ja ymmärtämään kolmiulotteisia kappaleita. Sitten oli aika siirtyä eteenpäin. Isot mittakaavat ja arkkitehtuuri olivat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Siinä vaiheessa kuvioihin astui hänen verkostonsa toinen vahva lenkki, isoveli Kivi Sotamaa.
Kivi Sotamaa, 35, on maailmalla mainetta niittänyt ja moneen kertaan palkittu arkkitehti ja suunnittelija. Hän on asunut kolme viime vuotta Yhdysvalloissa ja toimii arkkitehtuurin professorina Knowlton School of Architecturessa Ohiossa.
Sisarusten ensimmäinen iso yhteisprojekti oli vuonna 1999 New York Timesin Millenium Capsule -suunnittelukilpailu, johon Kivi oli kutsuttu. Siinä piti suunnitella aikakapseli, ja Sotamaiden kilpailuehdotus ylsi kuuden finalistin joukkoon.
”Projektissa oli mukana muun muassa lontoolainen kaupunkisuunnittelija ja norjalainen arkkitehti, eli se oli tosi laajan skaalan projekti. Huomasimme, että yhteistyö on mielekästä ja mielenkiintoista.”
Kansainvälinen suunnittelutoimisto Ocean North perustettiin jo kilpailun aikana. Toimipisteet sijoittuivat Helsinkiin, Lontooseen ja Osloon.
Sotamaat pyörittivät toimistoaan täyspäiväisesti viisi vuotta. He tekivät arkkitehtuuria, installaatioita ja näyttelyarkkitehtuuria, mutta järjestivät myös seminaareja ja kulttuuritapahtumia – verkostoituivat. Taiteilijaporukoissa Sotamaita pidetään arkkitehteinä ja arkkitehtiporukoissa taiteilijoina, eikä heillä ole tarvettakaan lokeroitua sen tarkemmin.
Alkuun Ocean North ei ottanut vastaan kaupallisia tilaustöitä vaan teki sitä, mitä sen osakkaat halusivat tehdä. Siinä muotoilija sai myös käytännönläheistä oppia liike- elämästä.
”Oli pakko toimia markkinoijana, kirjoittaa tiedotteita, soittaa ulkomaille, käydä myymässä ideoitaan, hankkia lisää rahaa – raha loppui aina kesken.”
Mutta jos pystyy venymään kaikkeen tähän, saa taatusti tehdä mitä huvittaa. Näin Sotamaa kertoo erään heidän projektinsa, vuonna 2001 järjestetyn dFusion-seminaarin synnystä:
”Yhtenä kesänä mietittiin veljeni kanssa, miten saataisiin tuotua kaikki kaverimme ulkomailta Suomeen. Ainoa tapa oli järjestää seminaari ja hankkia sille riittävästi sponsoreita. Päätettiin järjestää heinäkuussa Finlandia-talossa kaupunkisuunitteluun liittyvä seminaari ja tuotiin tänne 20 hyvää tyyppiä. Vietettiin niiden kanssa viikko, vietiin niitä Suomenlinnaan ja veneellä ulkosaaristoon, käytiin saunomassa ja pidettiin lystiä. Siitä kehittyi aika monta uutta projektia. Muun muassa pidettiin sellainen Space of Extremes -konferenssi ja julkaistiin kirja puoli vuotta sen jälkeen.”
Niin helppoa se on.
Tuuli Sotamaa on tehnyt melkein kaikkea, mutta omasta mielestään hän ei ole matkustanut tarpeeksi.
Hän on tosin asunut lyhyitä jaksoja ulkomailla. Opiskeluaikoina puoli vuotta meni Lontoossa.
”Kuljin tapahtumakalenteri kourassa, marssin luennolta toiselle ja imin itseeni niin paljon inspiraatiota ja tietoa kuin sielu sietää.”
Kesä 2000 taas kului Italiassa, muotoiluyritys Alessin tehtaalla. Se oli Sotamaan elämän parhaita kesiä.
”Olen aina arvostanut Alberto Alessia todella paljon. Kuinka nöyrä ja ystävällinen voi ihminen olla!”
Tuolloin Alessin muovituotteet, Sotamaan sanoin ”hassuttimet”, olivat lyöneet lehdistössä vahvasti läpi, vaikka suurin osa tuotannosta oli edelleen ruostumatonta terästä.
”Minua kiinnosti, miten se maailmalle näyttäytyvä brändi eroaa siitä, millaista brändiä Alessit luulevat siellä tekevänsä. Sitä minä siellä pohdiskelin Alberton kanssa.”
Sotamaa pääsi Alessille lähettämällä sinne portfolionsa. Alberto Alessin hän tunsi jo ennestään.
”Nämä ovat näitä perheen kautta tutuksi tulleita.”
On tosiaan melkein ihmeellistä, että Sotamaa on näinkin pitkään viihtynyt Suomessa, jossa muotoilualan piirit ovat varsin pienet. Hän tuntee nuo piirit jo lapsuudestaan, kun hyvin verkostoituneet vanhemmat kutsuivat taiteilijoita kylään ja veivät lapsiaan taidenäyttelyihin.
Sotamaa sanoo miettineensä silloin tällöin ulkomaille muuttoa, mutta toisaalta Suomessa on hyvät puolensa.
”Minulle ehkä sopii sellainen työskentely, että käyn paljon ulkomailla. Suomessa kaikki toimii niin hyvin, että täällä ideat on sitten helppo toteuttaa. Ja täällä on hienoja ihmisiä.”
Viime vuoden aikana Sotamaa on ollut yhteensä kolme kuukautta ulkomailla. Alkusyksystä hän vietti kuukauden Yhdysvalloissa ja täytti ideapankkinsa täksi talveksi kiertelemällä näyttelyitä ja tutkimalla, miten eri museot ja kulttuuritapahtumat markkinoivat itseään katutilassa.
”Jos täällä Hämeentien päässä sateisena iltana yrittää miettiä, miten Masters of Artsin saisi näkymään toukokuussa hyvin katukuvassa, niin kyllä saa aika paljon miettiä.”
Nyt Sotamaan sisaruksilla on uusi oma toimisto, Sotamaa Architecture & Design. He tekevät pari kolme projektia vuodessa siten, että Tuuli matkustaa USA:han tai Kivi Suomeen. Tai sitten vain puhutaan Skypella.
”Meillä on juuri Arabianrannan uuden taideteoksen suunnittelu käynnissä, ja huomenna pitäisi neuvotella tilaajien kanssa, mitä siitä on tulossa”, Sotamaa kertoo.
Nuo pari suunnitteluprojektia ovat hänelle elintärkeitä.
”Ilman sitä työtä en voisi tehdä tätäkään työtä. Oma aktiivinen ura muotoilijana on ehdottoman tärkeää sille, että tapaa uusia ihmisiä ja voi kutsua heitä seminaareihin.”
Eli vaikka saisi syntymässä hyvät verkostot, niitä kannattaa aina laajentaa.
Joanna Palmén
Kuvat Olli Karttunen
