1980-luvulla amerikkalaisten studioelokuvien pituus oli paalutettu tiukasti puolentoista tunnin tuntumaan. Vakiomitasta poikettiin vain erikoistapauksissa, kuten historiallisten eeposten kohdalla.
1990-luvulla viihdekoneisto alkoi hiljalleen hivuttaa spektaakkeliensa pituuksia kohti kahta tuntia. Viime vuosina ison rahan elokuvat ovat järjestään kestäneet pari tuntia, ja kaksi ja puolituntisiin järkäleisiin törmää vähän väliä.
Hyviäkin filmejä vesittävästä ylipituudesta on tullut krooninen elokuvasairaus. Venyttämismaniaa on vaikea ymmärtää: eihän pituus ole itseisarvo vaan ennemminkin riski. Kolme täyteläistä tarinaa kertovassa Babelissa kahden ja puolen tunnin kesto on perusteltua, mutta suoraviivaisessa Bondseikkailussa Casino Royalessa sama pituus ylittää kipurajan. Tuorein ylipituuden uhri on Clint Eastwoodin sotasankaruutta sinänsä mielenkiintoisesti tarkasteleva Isiemme liput. Elokuvan 135 minuutista 35 olisi voitu hukuttaa Eastwoodin sotilaiden valtaaman Iwo Jiman rannikolle kenttäpapin saarnatessa ahnehtimisen vaaroista.
Matti Rämö
