Suomen rakastetuimpia myyttejä on ajatus maata vainoavasta loputtomasta synkkyydestä. Suomihan on maa, jossa on pimeää ja kylmää jopa keskellä kesää. Maa, jossa ainoan lohdun tarjoaa känninen räkä poskella uhoaminen. Maa, joka johtaa itsemurhatilastoja, ja niin edelleen.
Perkele, yhtä katu-uskottavaan synkistelyyn eivät hymyhurrit pysty!
Loputtoman ankeudessa piehtaroinnin korkein muoto on tietenkin musiikki. Viime kesällä Helsingin Sanomien Suomen synkimpiä lauluja etsinyt juttusarja nosti popmusiikin läpitunkevan ankeuden jalustalle jälleen kerran. Elokuussa juttusarja poiki aihetta mukailleen konsertin ja nyt tuottaja Riku Mattila on kasannut sarjan inspiroiman levyn Synkkien laulujen maa. Levyllä tunnetut artistit esittävät omia versioita synkistä klassikoista.
Kuten myytit yleensäkin, käsitys suomalaisen musiikin loputtomasta synkkyydestä on tietoisesti rakennettu ja jokseenkin valheellinen.
Selvin esimerkki tästä on sekä Hesarin listakärjestä, että levyltä löytyvä Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa. Klassikkorenkutuksen hurmeiset riimit ovat kuitenkin parodiaa. Tarkoituksella kärjistetyn synkistelyn oli tarkoitus nauraa samaiselle musiikkiperinteelle, jonka kulmakiveksi se on sittemmin nostettu.
Niin ikään synkkien veisujen mestariksi nostetun Gösta Sundqvistin musiikkia kuunnellessa on vaikea uskoa, ettei apeuden korkeissa veisuissa olisi mukana edes hitusta ironiaa.
Jopa Hesarin listauksen voittaneen Peltoniemen Hintriikan surumarssin pitäminen aidosti ahdistavana on vaikeaa. Ainakin jos on tutustunut kappaleeseen ensin Sielun veljien kieli poskella väännettynä versiona.
Helsingin Sanomien sarja toimikin juuri siksi, ettei se ottanut kliseetä liian tosissaan. Synkkien laulujen ehdokkaina esiintyivät niin ravintoketjuopas Pieni Ankanpoikanen kuin joululaulu Hei tonttu-ukot hyppikää.
Tuore levy on sen sijaan hankalampi tapaus. Sitäkin on selvästi yritetty kyhätä kieli poskella, mutta vitsi ei oikein enää kanna.
Lisäksi sivumakuna on ikävä laskelmoinnin fiilis. Voimalla markkinoidun levyn julkaiseminen ”vuoden synkimpään aikaan” osui kovin sopivasti päällekkäin vuoden vilkkaimman levymyyntikauden kanssa.
Juuri joulumarkkinoilla suuretkin massat löytävät levykauppoihin etsimään pienimmän yhteisen nimittäjän levyjä serkkupojan lahjapakettiin: ”Eikös se tykännyt tuosta Ville Valosta ?”
Ei Synkkien laulujen maa silti aivan mahdoton ole. Vaikka Joutsenlaulun antaminen Idols-tähdelle tai pianovetoisen Lumi teki enkelin eteiseen -kappaleen muuttaminen kantrihölkäksi ovat juuri niin huonoja ideoita kuin miltä ne kuulostavat, joka suuntaan räiskivä kiekko osuu välillä maaliin. Tuomari Nurmio tekee laulettavakseen saamista kamalista iskelmistäkin kelpo tulkinnat. Ja helmeksi nousee PMMP:n sopivan lakoninen tulkinta Mana Manan Maria Magdalenasta.
Aitoa tavaraa kaipaavien kannattaa silti etsiä käsiinsä Jouni Mömmön laulama alkuperäisversio.
Sen kuulemiseksi täytyy nähdä hitunen vaivaa, sillä radiossa tai karaokebaareissa tämä mielenterveysongelmista kertova kappale ei soi.
Niihin se on liian synkkä.
Juha Merimaa
Kuva Vuokko Salo
Eri esittäjiä: Synkkien laulujen maa. Universal.
