Sauli Niinistön viime presidentinvaalien kampanja oli ennennäkemätön Suomessa – maassa, jossa ehdokkaat eivät ole tottuneet esittelemään julkisuudessa taustavoimiaan tai kampanjansa rakennetta. Keneltäkään tuskin jäi huomaamatta, että kokoomusehdokkaan kampanjan oli suunnitellut helsinkiläinen mainostoimisto, joka aiemmin oli saanut nimeä puolustamalla Korkeasaaren paviaaneja.
Ruotsin valtiopäivävaaleissa samanlaista näyttävää kampanjaa teki liberaalin kansanpuolueen puheenjohtaja Lars Leijonborg. Hän toi julkisuuteen jopa oman stylistinsä, muotimamma Camilla Thulinin.
Monille toimittajille näyttävä kampanja oli kuin härkätaistelijan heiluttama vaate. Huomio kiinnittyi politiikan kuvaan, ei politiikkaan itseensä.
Tämän numeron sivuille 13-15 kirjoittamaani artikkelia varten yritin etsiä stailattuja suomalaisia poliitikkoja. Muuri tuli vastaan. Kukaan ei halunnut kertoa, miksi haluaa ammattilaiselta neuvoja vaatteidensa valinnassa.
Jutunteon aikana mietin pariinkin kertaan, miksi ketään pitäisi kiinnostaa, kuka kenenkin vaatteet valitsee?
Pelkästä tirkistelynhalusta ei silti ole kyse. Ulkoisen olemuksen muokkaus liittyy poliitikkojen imagonrakennukseen ja sitä tehdään, tiesivät äänestäjät siitä tai eivät. Parempi että tietävät.
Kun poliitikko avaa kampanjansa, vaatekaappinsa tai kotinsa medialle, hän voi tehdä sen omilla ehdoillaan. Kysymys on siitä kuka kenelläkin ratsastaa: poliitikko medialla vai toisin päin.
Niinistön kampanjassa mainostoimistolla ainakin oli erinomainen ratsu.
Ville Seuri
