Opiskelijoiden tekemistä työharjoitteluista ja niiden rahoituksesta keskustellaan Suomessa vilkkaasti. Ja aivan syystä.
Kauppalehti Presso kertoi toukokuussa, että ulkoministeriössä työskentelee – anteeksi, harjoittelee – tänä vuonna yli sata Kelan rahoittamaa työelämävalmennettavaa, korkeakoulusta valmistuneita kaikki.
Vihreän langan elokuisen artikkelin mukaan tuhansia opiskelijoita ja peräti 45 000 työtöntä aloitti viime vuonna työharjoittelun.
Työnantajille ilmaisten työtuntimäärien laskeminen huimaa päätä.
Nuorta työvoimaa osataan kyykyttää myös muualla. Tämän lehden sivuilla 14-16 kerrotaan työharjoitteluista Brysselissä. Kaupunki on paitsi Euroopan unionin, myös Euroopan työharjoittelumarkkinoiden ydin. ”Kaikki” haluavat sinne, mutta läheskään kaikilla ei ole siihen taloudellista mahdollisuutta.
Luultavasti jokainen Brysselin pulju on valmis ottamaan muutaman työharjoittelijan. Työtä on siis halukkaille lähtijöille tarjolla. Harvempi työnantaja haluaa kuitenkaan maksaa tulijoille palkkaa. Harjoittelijat työskentelevät ilmaiseksi tai naurettavan pienellä korvauksella.
Eihän sinne ole pakko mennä, voisi joku sanoa tähän. Ja onhan tilanne kaikilla hakijoilla tiedossa, sanoisi joku toinen.
Mutta jos Bryssel kerran on, niin kuin harjoittelupaikkojen tarjoajat mainostavat, EU:n talouselämän ja politiikan keskus, eivät harjoittelupaikat (ja myöhemmin työpaikat) siellä saa olla vain varakkaiden ulottuvilla.
Vakituista virkaa Brysselissä toimivista EU-elimistä ei sentään voi saada suoraan harjoittelun kautta, sillä virkamiehet valitaan kilpailuilla. Kilpailussa pärjäämistä ja valituksi tulemista tuskin kuitenkaan haittaa, jos ansioluettelossa on sopivia harjoitteluita.
Brysselin harjoittelukulttuuri panee miettimään jälleen kerran, kuinka demokraattinen instituutio Euroopan unioni on.
Joanna Palmén
