Helsinkiläisen Armas Alvarin, 31, esikoiskokoelma alkaa novellilla, jossa kirjailija palaa kotipaikkakunnalleen Mattilaan.
Hän on maininnut paikkakunnan teoksissaan vain kerran, mutta silti hänet muistetaan juuri siitä. Lukijat kuvittelevat kirjailijan kertovan Mattilan elämästä, vaikka paikka voisi olla vaikka Dallas. ”Teoksissa vain täytyy olla jokin tapahtumapaikka, jolle voi antaa nimeksi mitä tahansa”, fiktiivinen kirjailija kuvaa.
Alvarin kokoelman alku on kuin varoitus: lukijan ei kannata liikaa luottaa helppoihin tulkintoihin. Ei, vaikka kirjan nimeksi olisi kuin kiusallaan annettu Varmat tapaukset. Fiktiossa tapahtumat lakkaavat viittaamasta todellisuuteen, vaikka niillä kuinka olisi esikuvansa oikeassa elämässä.
Alvarin novellien kohtalot kytkeytyvät kaikki Mattilaan.
Suomalaisen pikkukaupungin hulluutta kuvaavan teoksen henkilögalleria on tutuntuntuinen. Eläkeläinen tiirailee naapureitaan kiväärin kiikaritähtäimen läpi ja pakenee vaimoaan olohuoneeseen pystyttämäänsä telttaan. Vanhapoika kulkee pistooli taskussa ja sininen ympyrä sydämen kohdalle piirrettynä. Alityöllistetty arkkitehti joutuu piirtämään talon yhdessä yössä samaan aikaan kun vaimo synnyttää esikoista sairaalassa.
Lukijan kurkkuun nousee kiusallinen nauru, niin epätoivoisia nämä toisiinsa yhdistyvät kohtalot ovat. Mattilaan päädytään tai jäädään pakosta, ja jos sieltä pääsee pois, se seuraa perässä.
Novelleissa ei tunnu olevan aikaa. Puhutaan kymmenistä vuosista, mutta varmuutta kertomusten suhteesta toisiinsa on vaikea saada. Mattilassa kerran tapahtunut on olemassa aina, kuten kirjailija toteaa: ”Ei kenellekään, ei koskaan, eikä mitään saanut antaa unohduksella anteeksi.”
Kykenemättömyys unohtaa tekee novellin henkilöiden elämästä helvettiä. Kun vuosien takaiset asiat kalvavat, loukkaukset kaunoina ja palvelukset kiitollisuudenvelkana, ei kommunikaatiosta nykyhetkessä tule mitään.
Ainoaksi toteamukseksi jää isältä pojalle periytyvä murahdus: ”Sinä et tiedä mistään mitään.”
Ville Seuri
Armas Alvari: Varmat tapaukset, Tammi 2006, 220 s.
