”Nämähän ovat ihan loistavia töitä, jos haluaa, että oma koti näyttää hotellilta”, sanoo kuvataidekriitikko Timo Valjakka luodessaan ensisilmäyksen helsinkiläisen tavaratalon sisustustaiteen valikoimaan.
Ylioppilaslehti on pyytänyt muun muassa Helsingin Sanomille taidetta arvioivaa Valjakkaa galleriakierrokselle Anttilan sisustustavarataloon. Alusta alkaen on selvää, että lähinnä nimettömistä asetelmamaalauksista ja julisteista koostuva tarjonta ei juurikaan hivele kriitikon silmää.
Vikaa on, mutta missä eniten?
”Ensinnäkin tämä kaikki on jäljennöstä ja pastissia, tässä ei ole mitään aitoa”, Valjakka sanoo ja nyrpistää nenäänsä beigensävyisen kukkamaalauksen äärellä. ”Tämä sopii mainiosti täyttämään tyhjää tilaa tai peittämään halkeamia seinissä.”
Valjakka pitää töitä armottomasti vanhanaikaisina. Ne eivät esitä minkäänlaisia kysymyksiä, ja vähät vastauksetkin ovat hänen mielestään kuluneita. Kriitikon tuomiot ovat niin kovia, että kahviaiheisia maalausjäljennöksiä selaava eläkeläinen pelästyy ja luikkii tiehensä.
”Tällainen bulkkikama vetoaa johonkin kuvitellun yhteisen odotuksen pienimpään mahdolliseen nimittäjään”, Valjakka sanoo. ”Musiikissa puhutaan taustamusiikista muzakkina; tämä on visuaalisen taiteen muzakkia. Vaikea kuvitella kotia, joka olisi sisustettu vain tällaisilla töillä.”
Kriitikkoa on pyydetty arvioimaan sisustustaidetta kriittisesti, mutta nyt tuleekin täyslaidallinen. Tavaratalotaide on ”pelkkää pintaa”, ”Starbucksien koristeita”, ”itsestään selvää tilantäytettä” ja kriitikon mielestä kaiken lisäksi kallista: muutamalla sisustustaideteoksen hinnalla saisi jo jonkun nuoren taiteilijan ihan oikean teoksen.
”Oikeassa taiteessa valitaan kaikesta tarjonnasta se, mistä pitää, eikä sitä, mitä on tarjolla. Halvalla ei nyt vain yleensä saa hyvää”, Valjakka toteaa. Hän huiskii kohti teoksia. Täyttä roskaa, kehonkieli tuntuu sanovan.
Ennestäänkin hiljainen taideosasto tyhjentyy hiljalleen asiakkaista. Sohvauutuuksia vieressä paikoilleen asetteleva henkilökunta kuuntelee tuomiota posket punoittaen. Ehkä on aika tarkastella hiukan syrjemmässä olevaa julistevalikoimaa, näitä kymmeniä Van Gogh -printtejä, joita en ainakaan kriitikolle tunnusta omistavani. Saisivatko ne edes hiukan lievemmän tuomion?
”Nämä ovat kyllä parempia, näissä on edes tämä kuva”, Valjakka sanoo julistevalikoimaa selatessaan. ”Näihinkin on kuitenkin pitänyt laittaa tällaisella tyhmällä typografialla taiteilijan nimi alalaitaan. En osaa edes kuvitella miksi.”
Kriitikko ihmettelee, miksi teokset edustavat melkein pelkästään impressionistista taidesuuntaa. ”Syntyessään impressionistinen taide oli skandaali, täyttä avantgardea, mutta nyt se on myynnissä täällä printteinä. Ehkä se oli ajanjakso, jossa taiteellinen ambitio ja jonkinlainen yleinen käsitys kauneudesta limittyivät vähäksi aikaa”, hän rauhoittuu pohtimaan. Monet teoksista ovat hänen mielestään kuitenkin aivan väärissä mittasuhteissa tai sitten todella outoja osasuurennoksia.
Sitten löytyy varsinainen aarre.
”Fallos!” kriitikko hihkaisee kuohujen keskeltä kohoavaa majakkaa esittävän valokuvan äärellä. Myös Munchin Madonnan uuspainos lämmittää: ”Tässä on edes vähän synkkyyttä ja erotiikkaa, itse asiassa jo vähän liikaa vaikka hotellin seinälle. Melkein liian kapinallinen teos jo tähän seuraan.”
Mutta mitä kriitikko sitten itse täältä ostaisi? Madonnan?
”Jos jotain pitäisi ostaa, niin ostaisin mahdollisimman yksinkertaisen peilin. Peilikuva on huomattavasti elävämpi ja kiinnostavampi kuin kaikki nämä työt yhteensä. Se on aito ja joskus se saattaa jopa herättää kysymyksiä tai ärsyttää.”
Jussi Pullinen
Kuva Meeri Utti
