Nasto on kaunis nuori näyttelijä. Elämä on hymyilevinään hänelle: hän saa näyteltäväkseen päärooleja isossa teatterissa ja toisessa kaupungissa asuu vakaa, rakastava mies. Mutta silti Naston sisällä myrskyää. Tuskalliset lapsuusmuistot pyrkivät pintaan, paarmat surisevat iholla ja korvissa, ja viikateratsastajat vaanivat joka toisessa kadunkulmassa.
Helena Kallion esikoisromaanissa Ennen kuin sielu puutuu kuvataan kovia kokeneen nuoren ihmisen mielen järkkymistä. Naston persoonallisuus on hyvin muovautumaton. Hän ei tunne omia rajojaan, ja roolihahmoihinsakin hän sukeltaa liian syvälle.
”Sattuu olemaan vielä ammatikseen näyttelijä. Että yrittää päivät pääksytysten ymmärtää, miten ihminen toimii. Sitten onkin alkanut tutustua itseensä, muttei se ollutkaan jännittävä tutkimusretki, vaan pimeä, arktinen mantere, missä on pääkallokeli ja hyytävä viima paiskoo marraskettä.”
Kallio kerii Naston tarinaa auki pikku hiljaa samalla, kun Nasto purkaa omia solmujaan. Naston nykyisyyden rinnalla kulkevat kahden näytelmän ja lapsuuden tapahtumat.
Naston ajatusten ja tunteiden välttely välittyy kirjan sivuilta todentuntuisesti. Kirjassa on viiltävän koskettavia kohtia, joissa pienen Nasto-tytön haluaisi ottaa syliin ja lohduttaa. Kallio kuvaa osuvasti ja kiinnostavasti myös näytelmän rakentumista näyttelijän näkökulmasta.
Kallion runollinen ja absurdi kieli toimii ”hulluuskohtauksissa” mainiosti. Monet kielikuvat ovat omaperäisiä ja tuoreita, mutta muutama niistä jää oudoksi ja jopa kliseiseksi. Dialogi monine murteineen on kauttaaltaan herkullista.
Sen sijaan Naston tervehtyminen tapahtuu häkellyttävän helposti. Lukija jää melkeinpä katharsista vaille, kun Nasto Hesperiaan jouduttuaan toteaakin sen olevan kroonikkoineen ja hilseilevine ikkunankarmeineen hänelle väärä paikka, ja seuraavassa luvussa toivo jo elää. Minä ainakin olisin halunnut lukea Naston paranemisprosessista enemmän. Ei se noin helppoa voi olla, eihän?
Kerttu Aitola
Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu. Teos 2006.
