Kuinka moni pitkään soittanut suomalainen rockyhtye on parantunut vanhetessaan? Eppu Normaali? Ei todellakaan. CMX? No, ei varsinaisesti.
Onneksi poikkeuksiakin on, kuten Radiopuhelimet.
Bändi on kuulunut jo 20 vuotta Oulun bändiskenen lippulaivoihin ja tämä on paljon sanottu, sillä Oulusta ovat kotoisin muun muassa Kauko Röyhkä ja Jolly Jumpers. Yhtye on julkaissut 20-vuotisen taipaleensa kunniaksi sekä tupla- kokoelmalevyn että kirjan.
Viime vuosina bändikirjoja on ilmestynyt Suomessa paljon ja niitä on ollut tapana tehtailla joko suuren suosion tai pitkän uran takia. Radiopuhelinten kirja kuuluu jälkimmäisiin, sillä yhtye ei ole koskaan komeillut levylistojen kärjessä.
Radiopuhelimet aloitti uransa soittamalla melko suoraviivaista ja nopeaa punkia – tai noise rockia – niin kuin tyyliä on joskus luonnehdittu. Musiikillinen ilmaisu on sittemmin monipuolistunut mukaansatempaaviin nykiviin melodioihin ja jopa psykedelian ja jatsin suuntaan. Perussoittimet ovat joissakin kappaleissa saaneet seurakseen muita instrumentteja kuten saksofonin, huilun ja klarinetin. Laulaja J. A. Mäki ei edelleenkään käytä kovin monipuolisia lauluskaaloja, mutta alkuaikojen karjunta ja puhelaulu ovat antaneet sijaa melodioille ja nyansseille. Punkkia usein vaivaava musiikillinen ahdasmielisyys ja mielikuvituksettomuus ovatkin vieraita Radiopuhelimille.
Jotkut rajoittuneet punkkarit voivat pitää yhtyeen kehittymistä pahana asiana. Toiset voivat myöntää, että vaikka kolmen soinnun veivaamisen ja huutamisen yhdistelmä oli aikanaan vallankumouksellinen musiikillinen teko, se on pidemmän päälle erittäin tylsää sekä kuulijoille että soittajille.
Radiopuhelimet ei kuitenkaan ole liudentunut pliisuksi popiksi kuten Eppu Normaali. Punkin ihanteiden mukaisesti yhtye toimii pienellä levy-yhtiöllä ja tekee juuri itsensä näköistä musiikkia. Sanoitusten ja musiikin omaperäisyys onkin harvinainen tuulahdus suomalaisessa rockmaailmassa, jossa usein arvostetaan valmiita ulkomaisia muotteja ja tylsää iskelmärockia. Lavaesiintymisten energisyys ja musiikin aggressiivisuus on myös ihailtavaa yhtyeeltä, jonka soittajat alkavat olla keski-iässä.
Radiopuhelinten sanoitusten teemat vaihtelevat laajasti luontoaiheista härskeihin seksuaaliviritteisiin irvailuihin, omituisista katoamistarinoista aina väkivaltaisiin fantasioihin. Läpikulkevana teemana on ironisuus, jota harvoin voi olla liikaa kukkoiluun taipuvaisessa rockmaailmassa.
Esimerkistä psykedeelinen kappale Hei hei kulkee kuin Doors nopeutetulla tempolla ja kymmenen kertaa rankempana. ”No hei pikku paskiainen / miten alkoholismisi jaksaa / onko ongelmia, onko ongelmia / annan neuvon / ala nussia koiria”. Kaikki alkoholistien kanssa tekemisissä olleet voivat varmasti samaistua, kun kappaleessa lauletaan myöhemmin: ”Lupaa jotain ja tee se puoliksi / mieti sitten ketä haluaisit kutsua egoistiksi”.
Vaikka kokoelmalevyille mahtuu jopa 42 kappaletta, jää toki aina klassikkokappaleita puuttumaan, jos yhtyeellä on 10 täysipitkää levyä ja muutama EP. Olisin mielelläni nähnyt kokoelmalla esimerkiksi sosiologisesti hauskan kappaleen Viiksimies, jossa irvaillaan tähän tyyliin: ”Eikä viiksimies valita muusta kuin veroista / eikä viiksimies pelkää paitsi katsastusmiestä / tennissukat vilahtelevat purjehduskenkien ja lahkeen välistä / kun viiksimiehiä lappaa parkkitaloista ja halpahallien ovista”. Tämän lähemmäs poliittista kantaaottavuutta Radiopuhelimet ei punktaustastaan huolimatta ole yleensä pyrkinyt. Yleistä sanomaa tai julistusta sanoituksista on turha hakea.
Millaista pienelle bändille sitten on soittaa rockia Suomessa pari vuosikymmentä? Kun pitää tasapainoilla oikeiden töiden, perheelämän ja bändin välissä, kyse ei ole ainakaan glamourista. Ja vielä kun se alkoholikin kuuluu elimellisesti rocktouhuihin.
Bändikirjoissa juuri alkoholi sekä kiertuesekoilut ja hassut sattumukset ovat usein keskeisessä osassa, ja tässä suhteessa Radiopuhelimet- kirja ei tuota pettymystä. Esimerkiksi keikalla berliiniläisessä kommuunissa yhtye oli vähällä joutua yleisössä olleiden tulensyöksijöiden grillaamaksi. Hiiltymiseltä vältyttiin, mutta kitaristia huitaistiin keikan jälkeen klyyvariin.
Teatteriohjaaja Juha Hurme on auttanut kirjan toimittamisessa, mikä johtaa ajattelemaan, että kirjalla olisi taiteellisia kunnianhimoja. Hurme ja yhtye ovat aiemminkin tehneet yhteystyötä Radiopuhelimet- ja Tommi-näytelmien parissa. Taiteellista kunnianhimoa ei kuitenkaan kirjasta huomaa, vaikka se on koostettu kollaasimaisesti eri kirjoittajien lyhyehköistä muisteluista. Suomen parhaan bändikirjan manttelia tällä kirjalla ei myöskään saavuteta, sillä Sleepy Sleepersin urasta kertova Jyrinää Eestissä (1987) on edelleen räävittömyydessään ja pitkälle viedyssä kollaasimaisuudessaan täysin lyömätön teos.
Vaikka Radiopuhelimet-kirja on bändikirjana melko tavanomainen, on se silti ehdotonta luettavaa yhtyeen musiikin ystäville ja kaikille niille, joita kiinnostaa tietää, miten pitkän linjan bändi tekee musiikkinsa ja kiertää Suomea ja ulkomaita.
Radiopuhelinten levy ja kirja tuskin kasvattavat kovin suuresti yhtyeen kuulijakuntaa – mitä toki toivoisi – sillä ne on koostettu samalla ihailtavalla ehdottomuudella, joka luonnehtii koko yhtyeen uraa. Perinteinen korkeakulttuuri pyörii tunnetusti osittain erilaisten apurahojen varassa. Ehkä olisi jo korkea aika kohdistaa rahoitusta myös taiteellisia ambitioita omaaville rockbändeille, jotka puurtavat ahkerasti rakkaudesta musiikkiin, eivätkä tehtaile yllätyksettömiä formaattikappaleita myyntilukujen maksimoimiseksi.
Antti Gronow
Radiopuhelimet: Varmaa hapuilua 1987-2002. Hot Igloo. Juha Hurme & J. A. Mäki (toim.): Radiopuhelimet. Like.
