Kauhtunut vihreä kangastakki ja kirkuvanpunainen huivi. 1970-luvulta karanneet paksusankaiset älykkölasit. Pitkät hiukset, jotka tunkevat esiin baskerin alta.
Tästä ei runoilija runoilijamman näköiseksi tule. Vain teknoarsenaalin määrä sotkee vaikutelman.
Turkulaisessa rock-baarissa istuva Ville Hytönen puhuu kännykkään ja näppäilee samalla kommunikaattoria. Tarton matkaa koskevat suunnitelmat on kohta puhuttu läpi.
”Anteeksi keskeytys”, Hytönen pahoittelee kohteliaasti ja hörppää olutta.
Hänen takaansa keskipäivän aurinko kurkistaa sisään puolityhjään kapakkaan.
Hytösen habitus tuo mieleen päiväkännäämisellä aikaa tappavan hipin. Tieto Turun runopiirien kantakasvon työteliäisyydestä kuitenkin romuttaa mielikuvan.
Hytönen kustantaa, kustannustoimittaa ja kirjoittaa runoja. Hänen koulukaverinsa kanssa perustama Savukeidas-kustannus täyttää keväällä viisi vuotta. Kustannustoiminnan ohella Hytönen pyörii turkulaisissa runoyhdistyksissä.
Aikaisemmin esimerkiksi Parnassossa runoja julkaisseen Hytösen ensimmäinen runokokoelma Kuolema Euroopassa ilmestyy syksyllä. Samoihin aikoihin julkaistaan myös Hytösen kokoama Nälkätaiteilijan keittokirja.
”Se on keittokirjoille irvaileva kokoelma taiteilijoiden eri aikoina tekemiä reseptejä. Kaikki reseptit ovat kuitenkin käyttökelpoisia.”
Hytösen puheenparsi on rauhallista ja pohdiskelevaa. Ja niin kuin nuorilla älyköillä on tapana, hän on hanakasti kyseenalaistamassa joka toista asiaa.
”En usko taiteilijaromantiikkaan kauhean voimakkaasti ja ajatus romanttisesta inspiraatiosta tuntuu vieraalta.”
”On se kummallista, että Turussa yritetään pitää oopperaa hengissä. Taidemuotona ooppera on irrallaan ympäröivästä todellisuudesta, eikä esitä sille vaihtoehtoja.”
”En pidä yksittäisten runojen esimerkiksi nostamista ja yksilöimistä kauhean kiinnostavana.”
Ja niin edelleen.
Hytönen kasvoi ”tuoreen paperin hajussa kirjapainon lattialla.”
”Varmaan kaikki sukulaiset ovat olleet jossain vaiheessa kirjapainossa töissä”, Hytönen sanoo.
Hänen isänsä aloitti kirjapainohommat porvoolaisessa Laakapaino oy:ssä.
”Amerikkalaisessa mielessä isä on varsinainen working class hero. Se aloitti työt suunnilleen paperia kantamalla, sai pikku hiljaa parempia hommia ja osti lopulta Vammalan kirjapainon velaksi”, Hytönen kertoo.
Isän töiden vaihdokset pitivät perheen liikenteessä. Porvoossa syntynyt Hytönen on ehtinyt asua Hämeenlinnassa, Pietarsaaressa, Mikkelissä ja Raumalla.
Kiinnostus taiteeseen heräsi mikkeliläisellä ala-asteella.
”Se oli tavallinen kunnan koulu, mutta kuvataiteilijataustainen opettaja sovelsi paljon Steiner-koulun oppeja. Hän käytti opetuksessa taitavasti taidepedagogiikkaa.”
Raumalle muuton jälkeen koulu lakkasi maistumasta.
”Kävin täysin tasapäistävää koulua, jossa omien mallien kehittäjät koettiin ongelmatapauksiksi. Innovatiivisen ja luovuuteen rohkaisevan opetuksen jälkeen pudotus oli melkoinen”, Hytönen kertoo.
”Rauma on muutenkin hirvittävän ahdas paikka, jossa siedettiin huonosti erilaisuutta. En tuntenut sitä kodikseni.”
Luovan herätyksen saaneen teinin ajatukset eivät aina käyneet yksiin vanhempienkaan kanssa.
”He elävät edelleen aika perusporvarillista elämää. Se on aineellisesti rikasta, mutta henkisesti ei välttämättä niin rikasta”, Hytönen sanoo.
Yläasteen jälkeen Hytösen mitta oli täysi. 16-vuotias poika pakkasi kamppeensa, muutti yksin Turkuun ja meni ilmaisutaitolukioon. Ilmapiiri muuttui kertaheitolla.
”Pääsy nuorten naiivien taidehippien kansoittamaan kouluun oli parasta, mitä saattoi tapahtua. Lukion tarjoamat itsensä toteuttamisen mahdollisuudet ovat olleet minulle tärkeä oman kasvun perusta”, Hytönen sanoo.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Hytönen suuntasi Turun ammattikorkeakoulun taideakatemiaan opiskelemaan mediatuotantoa.
”Aluksi suunnittelin dokumenttien tuottamista, mutta kirjallinen puoli veti nopeasti puoleensa. Tein kursseja sekä taide-akatemiassa, että Turun yliopistossa ja valmistun lopulta kirjakustantajaksi.”
Kyseessä on yhdistelmätutkinto, jonka järjestämiseksi Hytönen sai tapella pitkään. Menestyvä julkaisija -tyylisten kurssien käymisen ohella Hytönen piipahti työharjoittelussa WSOY:n Johnny Kniga -yksikössä.
”Menin sinne nähdäkseni, miten selkeästi kaupallisuuteen pyrkivä kustantamo toimii”, Hytönen kertoo.
Reissu ei mennyt hukkaan.
”Kun Savukeidasta perustettiin, Knigan Timo Ernamo oli minulle eräänlainen oppi-isä, vaikka kustantamisesta koskevat näkemyksemme ovatkin hyvin erilaiset. Timo haluaa tehdä myytävää kirjallisuutta, minä vain hyvää kirjallisuutta.”
Savukeidas sai alkusysäyksen lukiossa.
Hytönen ja kumppanit puuhasivat ensin ”kaikenlaisia kummallisia levyjä” koulun omassa äänistudiossa. Hiljalleen kiinnostus kääntyi kirjallisuuden suuntaan.
”Kun porukkaan kerääntyi paljon innokkaita kirjoittajia, päätettiin julkaista antologia.”
Vuonna 2001 julkaistu kuuden nuoren runoilijan tekstejä esitellyt antologia oli Savukeitaan siemen.
”Vuodessa Savukeitaasta jalostui kunnon kustantamo, joka erikoistui laadukkaaseen runouteen”, sanoo Hytönen.
Savukeitaan alkuperäismiehitys koostui Hytösestä ja hänen lukiokaveristaan Erno Selänteestä.
”Paitsi kustantaja Erno on nykyään myös Ylen äänitarkkailija ja lihamestari”, Hytönen kertoo.
Viime vuosina Savukeidas on ottanut valikoimaansa myös tietokirjallisuutta. Pääosassa on kuitenkin edelleen nuorten suomalaisten kirjoittajien runous.
Laji kuuluu kaupallisesti kannattamattomimpiin. Siksi Savukeidas pitääkin kiinni rekisteröidyn yhdistyksen statuksesta: se mahdollistaa avustusten hakeminen toiminnalle ja luo vapautta julkaisupolitiikkaan. Savukeitaan suurimpia julkisia tukijoita ovat Turun kaupunki ja Varsinais-Suomen lääni.
Varsinais-Suomen läänin entinen läänintaiteilija Tommi Parkko muistaa hyvin ensimmäisen tapaamisensa Hytösen kanssa.
”Nuori abiturientti otti minuun yhteyttä Savukeitaan tiimoilta. Tapasimme ja puhuimme pari tuntia kaikenlaisista kirjallisuuteen liittyvistä asioista. Myöhemmin Villestä tuli läänintaiteilija-aikani aktiivisimpia ruohonjuuritason kulttuuritapahtumien järjestäjiä.”
Pitkän linjan runokustantajana tunnettu Parkko poimi Hytösen runoyhdistys Nihil Interitin hallitukseen. Nykyään Hytönen on Parkon varajäsen Turun kaupungin kulttuurilautakunnassa.
”Ville on todella kunnianhimoinen ja valmis tekemään töitä kiinnostuksen kohteidensa eteen”, Parkko kuvailee.
”Parhaiten Villeä kuvaa se, että hän tietää mitä tahtoo.”
Parkon kuvailema itsevarmuus näkyy Hytösessä rauhallisuutena. Hän räksyttää mielellään kulttuuripolitiikan epäkohdista tai syyttää amerikkalaista kulttuuria pinnallisuudesta, mutta uhoa Hytösestä on vaikea havaita.
Viime vuosina kotimaisen runouden ympärillä on riittänyt kuhinaa.
”Nuori runo elää uutta kulta-aikaa”, julisti Helsingin Sanomat maaliskuussa arvioidessaan Hytösen ja hänen morsiamensa runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen yhdessä toimittaman runouden vuosikirjan.
Hytönen selittää kulta-aikaa pitkään vaalitun Helsingin ja Turun runokoulukuntien vastakkainasettelun ylittämisellä.
”Vielä 1990-luvulla korostettiin voimakkaasti koulukuntaeroja. Kun tajuttiin, ettei vastakkainasettelussa ole järkeä, syntyi kolari, jossa partikkelit lensivät joka suuntaan ja runouden kenttä monipuolistui”, Hytönen sanoo.
Hänelle runous on kirjallisuuden kuningaslaji.
”Runossa viehättää sen muodon ääretön vapaus. Täysin vastakkaisena kirjoitusmuotona on novelli, jolla on kauhean tiukat rakenteet, joiden mukaan toimitaan”, Hytönen sanoo.
”En ole koskaan törmännyt hyvään runon määritelmään, ja se runoudessa onkin parasta: sitä ei voi määritellä.”
Tiukka profiloituminen kotimaiseen runouteen on pikku hiljaa tuonut Savukeitaalle arvostusta. Se näkyy kustantamoon lähetettävien käsikirjoitusten määrässä.
”Toisena vuotenaan Savukeidas otti vastaan kaksisataa käsikirjoitusta. Nykyään tahti on viisisataa käsikirjoitusta vuodessa”, Hytönen kertoo.
Isojen kustantamoiden tyyliin Savukeidas julkaisee niistä vain murto-osan.
”Noin 99,5 prosenttia lähetetyistä käsikirjoituksista ei ole julkaisukelpoisia, ainakaan sellaisenaan”, Hytönen sanoo.
Liukkaan lähdön kustannusalalla saaneen Savukeitaan työntekijämäärä on kasvanut neljään. Hytösen harteilla on kaunokirjallisuuden kustannustoimittaminen, ja Selänne vastaa hallinnosta. Heidän lisäkseen Savukeitaassa työskentelevät AD ja tietokirjallisuudesta vastaava kustannustoimittaja.
Käytännössä Savukeidas lepää Hytösen harteilla.
”Teen arviolta 90 prosenttia kaikesta”, Hytönen arvioi.
”Vaikka Savukeidas on toimintaperiaatteeltaan hyvin autoritäärinen ja stalinistinen, se on minusta ihan oikea yhteisö. Pidämme paljon yhteyttä keskenämme, ja uudet kirjailijat pääsevät yleensä nopeasti sisään porukkaan.”
Savukeitaan pyörittäminen on runofriikki Hytöselle elämäntapa, johon kuluvan ajan arvioiminen ei tunnu mielekkäältä.
Palkan takia työtunteja ei tarvitse laskea, sillä sitä Hytönen ei itselleen maksa.
”En ole nostanut Savukeitaasta koko aikana penniäkään. Se on mahdollistanut sen, että voimme julkaista runoutta ja tarjota kirjailijoille samat sopimukset kuin isoissa kustantamoissa”, Hytönen sanoo.
Pienkustantaja kertoo elävänsä opintotuella ja erilaisilla keikkatöillä, joita kertyy esimerkiksi isoille kustantamoille tehdyistä kustannustoimittajan hommista. Rahaa tulee myös kirjoista, kuten Tammen julkaisemasta esikoiskokoelmasta.
”Savukeidas ei tule koskaan julkaisemaan yhtään kirjoittamaani kirjaa”, Hytönen linjaa.
Selvähän se. Omien kirjojen kustantaminen saisi kustantamon näyttämään vanity press -tyyliseltä palvelukustantamolta, joka julkaisee kirjoja asiakkaiden tilauksesta. Se tekisi myös tuttujen kirjatarjousten kieltäytymisestä vaikeampaa.
Turun runopiirit ovat pienet ja tiiviit. Miltä tuntuu antaa pakit samassa baaripöydässä monta kertaa istuneen tutun käsikirjoitukselle?
”Onhan tuollaiset tilanteet pikkaisen hankalia. Onneksi suoraan puhuminen kuitenkin riittää pitkälle. Että anteeksi vaan, mutta tämä ei ollut sellaista, mikä sopisi meille”, Hytönen sanoo.
”Yleensä sysään vastuun eteenpäin ja annan tarjoajalle muiden kustantamoiden osoitteita.”
Kieltäytymiset eivät ole karsineet tuttavapiiriä.
”Kaljaseuraa on tarjolla vähän liikaakin.”
Tämä vuosi on Hytöselle hyvä. Savukeitaan 5-vuotispäivien ohella vuoden aikana ilmestyy kolme kirjaa, joita hän on ollut itse kirjoittamassa. Kesällä soivat hääkellot.
Kunnianhimoisen pienkustantamon työ on huomattu paitsi kirjallisissa piireissä, myös Hytösen vanhempien kotona.
”Vanhemmat ovat ymmärtäneet töitäni vuosi vuodelta paremmin”, Hytönen sanoo.
”Taloustieteiden päälle ymmärtävinä ihmisinä he pystyvät näkemään, että en tee tätä laiskuudesta tai ymmärtämättömyydestä. Olen vain valinnut toisin.”
Matti Rämö
kuva Lauri Rotko
