Eurooppa tuu ikkunaan, täällä huutaa Mänttä!

T:Teksti:

Vitsiltähän uutinen kuulosti: Mänttä hakee vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi.
    Suomelle korvamerkittyä titteliä tavoittelevat myös Turku, Tampere, Oulu, Jyväskylä, Rovaniemi ja Lahti. Näistä kolmen jälkimmäisen yhdistäminen kulttuuriin vaatii jo pinnistelyä.
    Mutta Mänttä…
    Mannereurooppalaiset kulttuurituristit odottavat 6500 asukkaan paperikaupungin ainoiden liikennevalojen vaihtumista? Ranskalaisvieras etsii K-kaupasta Le Monde Diplomatiqueta?
    Idea hakemuksesta on varmaan syntynyt tavallista kosteammassa saunaillassa.
    Tästä on otettava selvää.

”Tää kaupunki ei meille mitään anna / kulttuuriako hyi saatana / tämä se on oikeaa kulttuuria / saa kaljaa juoda ulkona”.
    Keski-ikäisellä äänellä karjuttu punk hymyilyttää. Humoristisesta oman pesän likaamisesta vastaa yhtye nimeltä Metsäliitto, Mäntän konttori. Kappaleen nimi on Kulttuuripääkaupunki 2011.
    Laulu jatkuu:
    ”Turisteille huudellaan / mitäs tulit katsomaan / kulttuuria ei saatana / sitä on mulla housussa”.
    Hauskoja nuo mänttäläiset. Ymmärtävät itsekin vääntää vitsiä suuruudenhullun hankkeensa kustannuksella.
    Kappaleen taustojen kuuleminen saa hymyn levenemään.
    Laulusolisti Sampo Linkoneva on Mäntän keskeisimpiä kulttuurivaikuttajia. Hän pyörittää uusinta suomalaista taidetta esittelevää taidekeskus Honkahovia. Linkoneva kantaa päävastuun myös Mäntän kuvataideviikoista. Tapahtumassa on nähty satojen nykytaiteilijoiden töitä.
    Hurautetaanpa Mänttään kuuntelemaan onko kulttuuripääkaupunkihankkeen takapirulla vakavaakin sanottavaa.


Mäntässä ei pääse pakenemaan kulttuuria edes uimahallissa.

Kolme miestä istuu Mäntän klubin kabinetissa ja puhuu niin paljon, että poronkäristys jäähtyy.
    Linkoneva, Mäntän kulttuurisihteeri Pekka Sairanen ja G.A. Serlachius -museon intendentti Pauli Sivonen täydentävät toistensa lauseita kuin Tupu, Hupu ja Lupu.
    ”Pauli on ollut priimus moottorina ja puheenjohtajana tässä hakemushankkeessa. Sampo on varapuheenjohtaja…”, Sairanen aloittaa.
    Sivonen jatkaa.
    ”Me ollaan tietysti keksitty kaikkia hienoja komiteoita, joihin nimitämme itsemme puheenjohtajiksi, varapuheenjohtajiksi, tiedottajiksi…”,
    ”Ja prinssieversteiksi.”, Linkoneva heittää väliin.
    ”…ja prinssieversteiksi”, Sivonen kuittaa.
    Jatkuvasta vitsailusta huolimatta kolmikko vakuuttaa, että Mänttä tavoittelee kulttuuripääkaupungin titteliä tosissaan.
    ”Mäntän etuna on, että hakemisemme kuulostaa niin hauskalta, että se kiinnostaa ihmisiä. Klassinen Daavid ja Goljat -asetelma tarjoaa hauskan tarinan Eurooppaan vietäväksi. Ja onhan se vedonnut toimittajiinkin”, Sivonen esitelmöi tottuneesti.
    Kiinni jäin. Mänttäläisten hakemus on riittävän kylähullu jutunaiheeksi. Oulun tai Turun vastaava hakemus on tylsä itsestäänselvyys.
    Jari Sarasvuo olisi ylpeä mänttäläisten kyvystä hahmottaa huomiotalouden logiikkaa. Mutta miten hyvin sanat Mänttä ja kulttuuri mahtuvat samaan lauseeseen?

Mäntän keskustan halkaisevalla bulevardilla on hiljaista. Bulevardi on muutenkin aika päheä nimitys kirkolta alkavalle ja kaupungintalolle päättyvälle kylänraitille, jonka talsii päästä päähän kymmenessä minuutissa.
    Loskasade ei kannusta jatkamaan kävelyä. Siirretään katugallup lämpimään kahvilaan.
    Päivää rouva, mitä ajattelette Mäntän suunnitelmista hakea Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2011?
    ”Onhan täällä Serlachiuksen hienot taidemuseot ja ihmeellisen aktiivista porukkaa… Mutta kyllä se koko on pienen kaupungin ongelma tällaisissa hauissa. Minä olen muuten Tampereelta”, kertoo Anita Mattila.
     No saisiko Tampereen voitto kulttuuripääkaupunkikisassa heittämään kannat kattoon?
    ”Kyllähän sellainen nostaisi kaupungin imagoa”, Mattila sanoo.
    Jatketaan matkaa lähimpään baariin. Kestikeitaassa on niin hiljaista, että ei auta kuin kysyä karaoke-emännältä. Miltä Mäntän Euroopan valloitussuunnitelmat kuulostavat?
    ”En ole kuullutkaan koko hakemuksesta”, kertoo parikymppinen Jenny.
    ”Mutta mikäs siinä, saataisiin tänne lisää porukkaa.”
    Myöhemmin ravintola Alaxandriassa 25-vuotias Jorma Halttunen äkkää muistiinpanoja tekevän toimittajan ja aloittaa spontaanin luennon pikkukaupungin kulttuurituotannon ongelmista.
    ”Jotta tuollainen hanke voisi toimia, Mäntässä pitäisi olla enemmän kesähotellitoimintaa. Sellainen perhe, joka tajuaa kulttuurin päälle, ei suostu majoittumaan missään ammattikorkeakoulun asuntolassa”, limuviinaa siemaileva monialatyömies pohtii tukevalla Tampereen murteella.
    ”Isot kaupungit syövät aina pienet, eikä Mänttä sovi tuollaiseen. Ja jäisikö tittelistä lopulta mitään kaupungin käteen”, Halttunen jatkaa aprikointia.
    Skeptisyydestä huolimatta on selvää, että asiaa on ajateltu.
    Puheenaihe vaihtuu hiljalleen jokamiehen ralliin ja paperiteollisuuden muutokseen. Paperista Mäntässä riittääkin puhuttavaa.


”Kyllä me kokoon nähden kulttuurikaupunki ollaan”, pohtii Mäntän vt. kaupunginjohtaja Pauli Eteläniemi. Massiivinen kaupungintalo rakennettiin vuonna 1979. ”Silloin oli rahaa, ei tarvinnut edes ottaa lainaa rakentamiseen.”

Keskustan kupeessa savuava tehtaanpiippu on paras ikkuna kaupungin historiaan.
    Mänttä syntyi 1860-luvun lopulla, kun G.A. Serlachius perusti puuhiomon ja paperitehtaan Melasjärven kosken viereen.
    Fennomaani Serlachius kantoi huolta duunariensa suomalaisen identiteetin kehityksestä. Patruuna rakennutti kaupunkiin kirjaston, jonne tilattiin vinot pinot aikakauslehtiä. Kansansivistysprojektin ohella Serlachius keräili suomalaista maalaustaidetta ja hyysäsi vieraanaan esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelaa.
    Muutaman maatilan metsäpitäjästä nousi parissa vuosikymmenessä menestyvä teollisuuskeskus. Sellaisena se säilyi vuoteen 1986, jolloin Serla-vessapaperista tunnettu Serlachiuksen suku fuusioi perheyhtiönsä kilpailija Metsäliiton kanssa. Mänttä menetti ensin pääkonttorin – siis myös leijonanosan parhaista veronmaksajistaan – ja muutaman vuoden päästä sellutehtaan.
    Kaupungista alettiin puhua kouluesimerkkinä rakennemuutoksen runtelemasta teollisuuskaupungista.
    Vaikka viimeinen Serlachius jätti Mäntän jo vuosia sitten, kaupunki on onnistunut pitämään kiinni suvun taidekeräilyn hedelmistä.
    Kultakauden suomalaiset maalaukset on pakattu Göstä Serlachiuksen taidemuseoon. Museota pyörittävä taidesäätiö on edelleen Suomen aktiivisimpia taidekeräilijöitä. Taidehuutokaupoissa säätiö pystyy kilpailemaan Ateneumin kanssa.
    Myönnetään. Mäntällä riittää kulttuurihistoriaa. Nyt tämän päivän kulttuurikopla saa kertoa lisää Mäntän kulttuurin tulevaisuudesta.

Pitihän se arvata: kulttuuripääkaupungiksi hakemisesta oli ensi kertaa puhetta saunassa.
    ”Se oli siinä ensimmäisen ja toisen saunakaljan välillä, kun heitin Paulille, että kannattaisiko Mäntän hakea kulttuuripääkaupungiksi”, Linkoneva muistelee vuoden takaista iltaa.
    ”Mänttään on 1990-luvun taitteen jälkeen tullut niin paljon kulttuuritoimintaa, että tuntui luontevammalta hakea kuin jättää hakematta”, kertoo Linkoneva.
    Ensin syntyi kuvataideviikot, sitten mänttäläislähtöiset pianistit perustivat vuosittain järjestettävät Mäntän musiikkijuhlat.
    2000-luvulla perässä tulivat muotoiluun ja moderniin esittävään taiteeseen keskittynyt Myllyrannan taidekeskus ja G.A. Serlachius -museo, joka on kymmenen miljoonan euron ristisiitos teollisuusmuseota ja Heurekaa. Uusiin tulokkaisiin kuuluu myös vanhaan tehdasrakennukseen pystytetty Pekilo, joka on taideviikkojen näyttelytila ja muutaman tuhat kuulijaa vetävä konserttipaikka.
    Mänttäläiset itse kutsuvat 1990-luvun ilmiötä kulttuuribuumiksi. Muuttotappioista kärsivän kunnan taloushuolia se ei kuitenkaan ole ratkaissut.
    Kulttuuripalvelut tarjoavat työn muutamalle kymmenelle mänttäläiselle. Vertailun vuoksi: Metsä-Tissuen Mäntän tehtaassa rehkii yli 500 ihmistä. Jos tehtaanpiippu lakkaa tupruttamasta, kulttuuribuumi loppuu lyhyeen.

Toki idealle kulttuuripääkaupungiksi hakemisesta aluksi naureskeltiin. Silti Mäntän kaupunginhallitus antoi luvan tutkia hankkeen mahdollisuuksia.
    ”Ajateltiin, että on ihan paskan hailee alkaa kirjoittaa raporttia Mäntän kulttuurielämästä. Kirjoitimme suoraan hakemuksen, jonka voi tarjota sellaisenaan kaupunginvaltuustolle”, Sivonen kertoo.
    Ainakin ideoita riittää. Hakemukseen on kirjattu kaikkiaan 111 alustavaa tapahtumaideaa, joista osa luvataan toteuttaa valinnan osuessa kohdalle. Skaala ulottuu elokuvaviikoista lasten luontolyriikkakilpailuun.
    Vaihtoehtoisuuskilpailun voittavat vessamuseon perustaminen ja Mosquito Music -festivaali. Jälkimmäistä kuvataan näin:
    ”Järjestetään klassisen musiikin konsertti pahimpaan hyttysaikaan Mäntänvuoressa. Syntyy uudenlainen kokonaistaideteos, kun kuulijoiden hyttysentappoläiskäykset tahdittavat soitettavaa musiikkia.”
    Linkoneva jatkaa koolla kampanjointia.
    ”Isossa kaupungissa kulttuuripääkaupunkistatus myös hukkuu helposti kaiken muun alle. Pienessä kaupungissa tittelin vaikutukset näkyvät selvästi ja pitkään.”
    Eikä hankkeesta ole juuri kuluja. Hakemuskirjan taittaminen ja painattaminen maksoi 15000 euroa.
    Kaikki muu hakemiseen liittyvä työ on tehty talkoilla.
    ”Me kolme tosin suunnittelisimme Mäntän tuleva kulttuuritarjontaa vaikka emme titteliä hakisikaan”, Sivonen sanoo.
    Mäntän kykyä isännöidä kulttuuripääkaupunkia on luonnollisesti ehditty epäillä.
    ”Helsingin hankkeeseen aikanaan osallistuneet ihmiset ovat esittäneet Mäntän ongelmaksi resurssien puutteen. He eivät tosin näytä ymmärtäneen, että ajatuksenamme on uudistaa koko tapahtuma ja tehdä se pienen kaupungin ehdoilla. Ei kai tässä muutenkaan ole kyse koosta vaan sisällöistä”, Sivonen agitoi.
    ”Helsingin kulttuuripääkaupunkikonseptin toistaminen ei tarjoaisi eurooppalaisille mitään uutta.”

Pakko se on tunnustaa. Kun Helsinki oli vuonna 2000 Euroopan kulttuuripääkaupunkina, muutosta kulttuuritarjonnassa ei juuri huomannut.
    Suuressa kaupungissa tapahtuu muutenkin niin paljon, että juhlavuoden lisätapahtumat hukkuvat helposti massaan.
    Ei Mänttä toki hae kulttuuripääkaupungiksi vain kohottaakseen itsetuntoaan. Titteli toisi kaivatun lisän pikkukaupungin horjuvaan talouteen.
    Toteutuessaan kulttuurikaupunkihankkeen budjetin on arvioitu olevan kymmenen miljoonaa euroa. Siitä miljoona tulisi kaupungilta, loput valtiolta ja yksityisiltä yhteistyökumppaneilta.
    Mäntässä titteli taatusti moninkertaistaisi kaupungin turistimäärät – ainakin vuodeksi.
    Laskutoimitukset saavat kulttuuripolitiikan tuntumaan aluepolitiikalta.
    Mänttäläiset voivat kuitenkin puhua taidekaupungin imagosta vakavalla naamalla. Pieni voi olla vahva -sloganilla myydyllä hakemuksella ei kerjätä säälipisteitä, päinvastoin. Perusteellisessa hakukirjassa pientä kokoa tarjotaan ärhäkkäästi kulttuuripääkaupunki- instituution uudistamisen takeeksi.
    Muuta vaihtoehtoa Mäntällä ei tietysti olisikaan.


Ankea ilma on hiljentänyt Mäntän keskustaa halkovan bulevardin.

Kuvaajan auto kaartaa valkoisen huvilan eteen.
    Seppo Linkoneva hyppää etupenkiltä esittelemään Mänttään muuttamisensa syytä: Taidekeskus Honkahovia.
    R.E. Serlachiuksen vuonna 1938 rakennuttama huvila oli vuosia tyhjillään, ennen kuin Linkonevan perhe hankki tilan ateljee- ja näyttelytilaksi.
    ”Ensiksi kytättiin kyläkoulua, mutta sitten tarjottiin tätä”, Linkoneva kertoo astellessaan pölyiseen saliin. Kesällä kuvataideviikot ja pieni jazz-festivaali tuovat Honkahoviin vilskettä, mutta talvisin on hiljaista.
    ”Välillä tämän pyörittäminen on hiukan turhauttavaakin”, Linkoneva sanoo avaa avaran työhuoneen oven. Prameat huonekalut muistuttavat Serlachiusten kultaisista Mäntän vuosista. Massiivinen työpöytä on vielä vanhalla paikallaan huoneen perällä, josta näkee suoraan ovelle.
    Ensisilmäyksellä ei arvaisi, että Metsäliiton Mäntän konttori on käyttänyt huonetta punk-levyjensä äänittämiseen.
    ”Nykyisenmallisilla äänityslaitteilla homma hoitui täällä helposti ”, Linkoneva muistelee ja istuu kuvattavaksi patruunan pöydän taakse.
    Olisin mieluummin mökillä -paitaan sonnustautunutta kulttuurin moniottelijaa katsellessa Mäntän sellunkäryinen historia tuntuu kaukaiselta.
    Tuli Mäntästä Euroopan kulttuuripääkaupunki tai ei, vanha teollisuuskaupunki on luonut nahkaansa.

Näin valitaan kulttuuripääkaupunki

Euroopan kulttuuripääkaupunki valittiin ensi kertaa vuonna 1986. Kreikan kulttuuriministeri Melina Mercuryn aloitteesta perustetun tittelin sai ensimmäisenä Ateena.
    Kahdessakymmenessä vuodessa kulttuuripääkaupungin valinta on muuttunut moneen kertaan. Ensin valinnan tekivät EUmaiden kulttuuriministerit. Kompromissien tekeminen oli vaikeaa ja tittelillä oli pitkään tapana kiertää suurkaupungilta toiselle.
    Vuonna 2000 sopu saatiin vasta valitsemalla peräti yhdeksän kulttuuripääkaupunkia, näiden joukossa Helsinki. Ruuhkavuoden jälkeen päätettiin siirtyä maakohtaiseen jonotusjärjestelmään ja siirtää kaupunkien valinta kansalliselle tasolle.
    EU:n vuoden 2004 itälaajenemisen jälkeen uusille jäsenmaille perustettiin vielä oma kiintiö. Vuoteen 2014 asti vuodessa valitaan kaksi kulttuuripääkaupunkia: yksi uudesta ja yksi vanhasta jäsenmaasta.
    Vuonna 2011 toinen Euroopan kulttuuripääkaupunki on Tallinna. Toinen titteli annetaan jollekin kuudesta suomalaishakijasta.
    Nelihenkinen valintaraati arvioi keväällä julkaistut hakemukset ja listaa niiden plussat ja miinukset. Raatiin kuuluvat FM Pekka Kärki, johtaja Seppo Kimanen, design manager Laura Sarvilinna ja näyttelijä Pamela Tola.
    Raadin esitysten perusteella opetusministeriö esittää parhaana pitämäänsä kaupunkia valtioneuvostolle, joka välittää päätöksen Brysseliin kumileimattavaksi.
    Vuoden 2011 kulttuuripääkaupungin tittelin suomalaishakijat saavat tiedon valinnasta ensi kesänä.

Matti Rämö
kuvat Veikko Somerpuro