Paperijätti UPM vapautti kolmetuhatta duunaria etsimään uutta uraa. Kauhea vinguntahan siitä nousi, vaikka tyhmempikin tajuaa, että sama olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Jos firmalla on varaa potkia yli kolmetuhatta työläistä, niin suurimmalle osalle ei ole riittänyt tekemistä.
Erityisesti Voikkaan kannalta on sääli, että isku osuu yhteen kaupunkiin niin kovasti. Mutta nykypäivänä ei voi odottaa isoisältä perittyä patruuna-ajattelua. Työpaikat eivät ole ikuisia. Jos hommat vähenevät, niin kahvitaukoja ei voi pidentää.
UPM:n irtisanomiset nostanevat esiin suojatyöajattelun lieveilmiöitä, kun irtosanotuille yritetään löytää uusia töitä. Työvoimatoimiston atk-kurssit eivät pelasta paperikoneeseen nojaillessa vanhentunutta ammattitaitoa. Nopeasti muuttuvassa työelämässä ammattitaidon kehittämisen tulee olla jatkuva prosessi, ei hätätapauksessa tehtävä pikaoperaatio.
Mielenkiintoista irtisanomistilanteissa on se, kuka saa potkut. Täällä Briteissä on firmoja, jotka irtisanovat ne, jotka ovat olleet eniten sairaana tai muuten vain tuottamattomana. Yritysten kannalta tämä on rationaalinen ratkaisu. Kun lahoavat oksat karsitaan pois, niin koko puu jaksaa paremmin.
Käytännön ongelma on, miten tuottavuutta mitataan. Vaikka vätystely ja sairaslomat usein liittyvät toisiinsa, ne eivät kerro koko totuutta. Hyvätkin työntekijät ovat välillä kipeänä. Ehkä pitäisi mitata myös sitä, kuinka paljon tekee ylitöitä, tuleeko täsmällisesti töihin ja miten usein saa suunsa auki ideapalaverissa.
Onneksi kaikkea on mahdollista mitata, kun vain kehittää kunnollisen mittausjärjestelmän. Yliopistojen Uusi palkkausjärjestelmä on hyvä esimerkki siitä, miten tieteellistäkin työtä voi arvioida selkein luvuin.
Suomalaisten ay-pamppujen fantasioissa viimeisenä palkatut työntekijät potkitaan ensimmäisenä ulos.
Eli siis urallaan eteenpäin pyrkivät nuoret osaajat heivattaisiin ensimmäisinä ulos, vaikka yritys pyrkii parantamaan tuottavuuttaan. Työvuosiin takertuminen suosisi niitä, jotka eivät ole hakeneet tai saaneet muita töitä. Vikana sisään ekana ulos -malli on kauniiseen kaapuun puettua ikärasismia.
Vanhojen duunareiden pitämistä talossa perustellaan esimerkiksi hiljaisen tiedon tärkeydellä. Sitä kuulemma karttuu vuosien aikana kuin ryppyjä konsanaan.
Puhe hiljaisesta tiedosta haiskahtaa. On helpompaa puolustaa tuttuja rutiineja kuin oppia uusia temppuja. Tulevaisuudessa työpaikkojen harmaantumista halutaan edistää myös subjektiivisella työoikeudella. Se tarkoittaa mahdollisuutta venyttää työuraansa yli eläkeiän, aina 68-vuotiaaksi asti.
Subjektiivinen työoikeus tuntuu älyttömältä ja vastuuttomalta. Jos 68-vuotiaana ei ole itse tajunnut siirtyä nauttimaan työn hedelmistä, lienee korkea aika, että joku muu osoittaa mummoille ja papoille ovea.
Antti T. Ainola
anttiainola@yahoo.co.uk
Kirjoittaja on historian jatko-opiskelija, joka valmistelee Britanniassa väitöskirjaa kapitalistisen järjestelmän kritiikistä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
