Elina Hirvonen kertoo tämän lehden sivulla 11 huonoille teille joutuneesta ystävästään, joka kokee päässeensä uuden elämän alkuun mielisairaalassa.
Ihmettelin itse kerran muutosta, minkä muutama päivä suljetulla osastolla sai aikaan ystävässäni. Hänet oli viety sairaalaan amfetamiinin käyttäjille tyypillisen psykoosin takia.
Ystäväni kehui hoitoa. Lääkitys oli ollut hurja, mutta se oli auttanut. Hän oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystynyt lepäämään kunnolla. Olo oli parempi ja hän yritti päästä kiinni työelämään. Se voisi auttaa eroon huumeistakin.
Nuo päivät olivat vain yksi niistä monista kerroista, jolloin ystäväni sai hoitoa jollain lailla amfetamiinista johtuvaan ongelmaan: psykoosiin, itsemurhayritykseen tai huumeiden aiheuttamaan fyysiseen vaivaan.
Ystävääni ja hänen nistikavereitaan yhdisti kaikkia yksi piirre: he halusivat kuiville. Ystävässäni tuo halu voimistui aina silloin, kun elämä näytti valoisammalta kuten tuon suljetulla osastolla vietetyn ajan jälkeen.
Tuo halu ei kuitenkaan koskaan riittänyt. Ystäväni kuoli puoli vuotta sitten.
Hautajaisten jälkeen mietin usein, kuinka voi olla mahdollista, että ihmistä hoidetaan yhä uudelleen eri laitoksissa, mutta hän ei omasta halustaan ja läheisten tuesta huolimatta pääse kuiville? Onko hänet aina vain tuupattu takaisin kadulle jälleen uusi resepti kourassa, kun akuutein ongelma on saatu hoidettua?
Yritin saada kysymyksiini vastausta ystäväni kavereilta, mutta he saattoivat puhua vain omista kokemuksistaan: on vaadittu liikaa, voimat loppuivat paikasta toiseen pompoteltaessa, lääkärit kohtelevat huonosti, kun näkevät potilastiedoista huumetaustan, yksin ei jaksa kauaa yrittää.
Kun ihmettelin tätä ääneen kerran kavereilleni junassa, vieressämme istuva mies puuttui keskusteluun. Hän ei suostunut paljastamaan asemaansa, mutta päättelimme miehen puheista, että hän työskenteli terveydenhuollon hallinnollisissa tehtävissä.
Miehen vastaus oli se, että narkomaaneilla ei ole vahvoja puolustajia. Harvalla entisellä tai nykyisellä nistillä tai heidän omaisellaan on voimia tai rohkeutta alkaa ajaa narkomaniaan sairastuneiden asiaa. Ja vaikka olisikin, he häviävät sympatiapisteissä muille potilasryhmille kuusinolla.
”Narkomaanit on ryhmä, josta on hyvin helppo olla välittämättä”, mies sanoi.
Maria Mustranta
