Syyskuu 2000. Makasiinien puolustajat ovat ylittäneet Mannerheimintien eduskuntatalon eteen.
”Makasiinien puolella”, väkijoukko huutaa. Adresseihin kerätään nimiä. Paikalla on tuhansia ihmisiä, myös somalialaissyntyinen kaupunginvaltuutettu Zahra Ali Abdulla. Tunnelma on niin hyvä kuin kohti voittoa kulkevan väkijoukon keskellä vain voi olla.
”Minusta tuntui, että kansanliike voittaa”, Abdulla sanoo nyt, kuusi vuotta myöhemmin.
Hän on valinnut tapaamispaikaksi Hesburgerin, koska Munkkivuoressa muihin paikkoihin ei pääse lastenrattaiden kanssa. Rattaissa on kaksivuotias tytär Jasmin.
Makasiineja aletaan purkaa huhtikuussa. Abdullaa harmittaa, että omassakin puolueessa oli purkamisen kannattajia.
”Osa vihreistäkin meni mukaan huuhaaseen ja pelkäsi, että musiikkitalo jää rakentamatta, jos ei toimita heti.”, hän sanoo ja dippaa ranskanperunoitaan ketsuppiin.
40-vuotias Zahra Abdulla on kolmatta kauttaan Helsingin kaupunginvaltuustossa ja oli edellisissä eduskuntavaaleissa lähes 3 000 äänellään lähellä kansanedustajan paikkaa. Jos pitäisi veikata Suomen ensimmäistä maahanmuuttajakansanedustajaa, Abdulla olisi vahvoilla.
Suomeen hän tuli Neuvostoliitosta heinäkuun 1990 lopussa.
Kosmopoliitti hän oli jo ennen opiskeluaikojaan. Nuori Zahra kiersi tätinsä ja tämän bisnestä tekevän miehen kanssa Afrikkaa ja asui vuosia Egyptissä ja Keniassa. Tädillä ei ollut lapsia, ja kun Abdullalla oli 12 sisarusta, yksi jouti varsin hyvin tädin kasvatiksi.
”Hän halusi kouluttaa minua”, Abdulla sanoo.
Ja hyvin kouluttikin. 19-vuotiaana Abdulla lähti Tadzhikistanin Dushanbeen opiskelemaan lääkäriksi.
Ja nyt hän istuu Munkkivuoren Hesburgerissa ja syöttää tyttärelleen hampurilaista. Miten hän oikeastaan tänne päätyi?
”Sattumalta”, hän sanoo.
Abdulla opiskeli Neuvostoliitossa stipendin turvin. Välillä rahaa ei tullut, mutta stipendiaattina hän ei saanut tehdä töitä. Gorbatsovin valta oli katoamassa, Tadzikistanissa oli käyty sisällissotaa ja maassa oli levotonta. Kun Abdulla yhtenä aamuna heräsi, katu oli täynnä panssariautoja. Viikkoon ei päässyt ulos edes kauppaan.
”Silloin ajattelin, että tämä ei ole minun maani.”
Somaliassakin oli syttynyt sota. Abdulla halusi Englantiin, muttei saanut viisumia. Pari somaliopiskelijaa oli lähdössä Suomeen, ja Abdulla lähti heidän matkaansa.
Alku oli ahdistava. Hän tuli Rauhan vastaanottokeskukseen, jossa tapasi vain keskuksen työntekijöitä ja yläkerran mielisairaalan yrmeitä partasuisia miehiä, jotka örähtivät tervehdyksen ohi mennessään. Hän mietti, millainen kansa tämä oikein on. Tuuli koko ajan ja näkyi vain metsiä ja järviä, ei muuta.
”Jos passini ei olisi ollut poliisilla, olisin lähtenyt heti takaisin”, hän sanoo.
Suomessa hän valmistui lähihoitajaksi samoihin aikoihin kuin hänen kurssikaverinsa Tadzikistanissa valmistuivat lääkäreiksi.
Valmistumisen jälkeen Abdulla oli pari vuotta tulkkina eri virastoissa.
Kerran hän oli lääkärissä tulkkina somalialaiselle naiselle. Lääkäri kyseli pitkään naisen vaivoista, kunnes tämä tuskastui ja neuvoi lääkäriä katsomaan tietokoneelta. Aiemmin lääkärit olivat vain näpytelleet tietokonettaan, kun yhteistä kieltä potilaan kanssa ei ollut. Nainen luuli, että tiedot hänestä löytyvät koneelta.
Kun Abdulla törmäsi yhä uusiin väärinkäsityksiin, hänessä syttyi halu auttaa maahanmuuttajia ja viranomaisia ymmärtämään toisiaan.
Hän esitteli ideoitaan eri virastoissa. Pakolaisavun toimistossa vihreä aktiivi David Pemberton houkutteli hänet kunnallisvaaliehdokkaaksi. Ääniä tuli heti yli 500.
Elämä Suomessa on Abdullalle varsin erilaista kuin mitä se olisi Somaliassa.
Somalialla ei mene kovin lujaa. Toimivia palveluja ei ole, korkeintaan kalliita yksityisiä. Ei ole edes tunnustettua valtiota, ja riitely klaanien ja muiden sisällissodan osapuolten välillä jatkuu. Parlamenttia on yritetty saada toimimaan jo vuosikausia, eikä se ole onnistunut vieläkään. Nuorten tulevaisuudennäkymät ovat ankeat. Ei ole kouluja, ei yliopistoja – ja jos on, nekin ovat maksullisia.
Hänen vanhempansa ja melkein kaikki sisaruksensa ovat edelleen Somaliassa, lähinnä Mogadishussa. Kaksi siskoa on Saudi-Arabiassa.
”Kalliita puheluita, aijai”, hän sanoo ja irvistää.
Abdulla kävi Somaliassa viimeksi viime vuonna. Kännykätön ja kalenteriton elämä oli rentoa, mutta ei pelkästään. Köyhyys tuntui pahalta. Oli miehiä, joilla oli isot autot ja kauniit talot ja niiden edessä aseistautuneet vartijat. Toisaalta valtavan moni kerjäsi. Hän kävi melkein joka päivä kaupungilla, ja aina välillä hän itki.
Kun Abdulla oli hiljaa, kukaan ei huomannut hänen erilaisuuttaan. Kun hän avasi suunsa, ero näkyi. Niin kuin kerran bussissa. Kaksi miestä riiteli siitä, pitääkö bussimatkasta maksaa. Abdulla meni väliin ja neuvoi miehiä lopettamaan riitelyn. Mogadishussa ihmisillä on paljon aseita, ja Abdulla pelkäsi tilanteen johtavan ammuskeluun.
Tällainen käytös ei ole naisten tapaista. Niin kuin ei politiikassa olokaan.
Alku valtuutettuna ei ollut helppo. Pari ensimmäistä vuotta hän sai rasistisia kortteja ja tappouhkauksia kotiosoitteeseensa. Hän ei koskaan puhunut asiasta julkisesti, koska ei halunnut tunnustaa pelkäävänsä.
”Silloin ne olisivat voittaneet.”
Jossain vaiheessa postitulva lopahti itsestään.
Valtuustossa hän kertoo saaneensa yleensä hyvää kohtelua, ja vuosien mittaan häneen on totuttu. Hänen ryhmätoverinsa vihreistä luonnehtivat häntä melko hiljaiseksi kaupunginvaltuutetuksi. Abdulla ottaa asian puheeksi itsekin. Hän ei koe, että hänen pitäisi olla koko ajan äänessä ja näkyvillä.
”En ole suomenkielinen ja voin esittää joitakin asioita hassusti”, hän sanoo.
Hänelle riittää, jos hän voi puhua asioista valtuustotoveriensa kanssa, jotka esittävät asian sitten valtuustolle.
Tavoitteistaan hän mainitsee ensimmäisenä sen, että terveydenhoito, päivähoito ja muut vastaavat palvelut pitäisi saada toimimaan kunnolla. Palvelut ovat tärkeitä kaikille helsinkiläisille, niin maahanmuuttajille kuin muillekin.
”Olen asunut monissa maissa, joissa olen nähnyt, millaista on, kun kukaan ei huolehdi heikoimmista”, hän sanoo.
Abdullan tytär Jasmin on yli kaksivuotias eikä kävele. Fysioterapeutti käy kolmesti viikossa. Lisäksi Abdulla on kahden alle 20vuotiaan pojan yksinhuoltajaäiti ja työskentelee pätkiä sairaanhoitajan sijaisena.
Abdulla ei osaa arvioida, olisiko maahanmuuttajan jo aika päästä eduskuntaan. Kun kaikilla puolueilla on omat maahanmuuttajaehdokkaansa, se vähentää mahdollisuuksia.
Abdulla suhtautuu asiaan tunteella. Hänestä monet puolueet vain kalastelevat ääniä maahanmuuttajaehdokkaillaan. Ne eivät ikinä puhu maahanmuuttajien asioista, paitsi vaaleissa. Asenteet ovat jopa kielteisiä, ja nyt kun viimein kaikkien on ollut pakko alkaa puhua aiheesta, osa poliitikoista puhuu vain maahanmuuttajien saamisesta tänne töihin, ei lainkaan siitä, miten he täällä pärjäävät ja miten jo täällä olevia maahanmuuttajia saataisiin työllistettyä.
”Mua ärsyttää”, hän sanoo hyvin painokkaasti.
Abdulla rauhoittuu ja selittää. Hänen mukaansa ihmiset eivät ajattele, että kun ihminen tulee, hänellä on myös oma kulttuurinsa, uskontonsa, uskomuksensa – ja perheensä.
”Heidän ajattelutapansa on niin kapea”, hän huudahtaa.
Entä saadaanko Zahra Abdullasta eduskunnan ensimmäinen maahanmuuttajaedustaja? Hän pudistelee päätään ja sanoo, ettei ole lainkaan varma, jaksaako vielä pyrkiä eduskuntaan. Kaksi kertaa hän on jo yrittänyt. Kampanjointi on raskasta, ja hän kokee olleensa kampanjoidensa kanssa aika yksin.
”Kaikilla oli kiire, niin kuin Suomessa yleensä.”
Toisella kertaa hänellä oli sentään jo oma tukiryhmä, mistä oli apua.
Kampanjointi on myös kallista, eikä Abdulla ole lainkaan varma, onko hänellä varaa siihen. Hänestä raha on alkanut ratkaista vaaleissa koko ajan enemmän. Mutta jokin siinä houkuttaa. Toni Halmeen hurja äänivyöry ja valinta viime vaaleissa inhottivat häntä.
”Silloin ajattelin, että ensi kerralla minä näytän”, hän sanoo tiukasti.
Mitä hän sitten pystyisi tuomaan eduskuntaan? Ehkä jonkinlaisen vastavoiman. Ennakkoluuloiset puheenvuorot järkyttävät häntä, ja hän haluaisi päästä sanomaan vastaan.
Asenteet muuttuvat, kun asioita jaksaa selittää. Abdulla hymyilee ja kertoo tarinan tulkkiajoiltaan.
Poliisi haastatteli nelivuotiaan tytön tätiä, joka yritti saada tytön perhettä Suomeen. Haastattelun jälkeen poliisi kysyi Abdullalta: ”Onko sinusta moraalitonta lähettää lapsi Suomeen ja kalastella sitten perheelle turvapaikkaa.”
Abdulla muistutti, että niinhän aina tehdään. Suomestakin lähetettiin kymmeniätuhansia lapsia Ruotsiin sotaa pakoon.
”Sota on armoton, ja ihmiset haluavat pelastaa ainakin oman lapsensa.”
Elina Venesmäki
kuva Perttu Saksa
