Suuren kirjailijan tunnistaa varmasti yhdestä piirteestä: he julkaisevat teoksia vielä kuolemansa jälkeen.
Ernest Hemingwayltä on tullut seitsemän teosta postyymisti. Miehen töitä myydään enemmän kuin keskinkertaisen suomalaisen kirjoittajan, vaikka hän teki itsemurhan Kekkosen ensimmäisellä kaudella.
Samaa Suomessa on harrastanut esimerkiksi Gummerus. Kalle Päätalo menehtyi jo vuosituhannen vaihteessa, mutta silti kustantajalta tulee uskollisesti alkuperäistä muistuttavia kokoomateoksia aina syysmarkkinoille.
Miksi tappaa lypsävää lehmää?
Nyt Otava harrastaa samaa julkaisemalla Georges Remin eli Hergén viimeisen Tintti-albumin, Tintti ja aakkostaide. Tekijänsä kuoleman takia keskeneräiseksi jäänyt teos ei varsinaisesti ole sarjakuva, vaan kokoelma luonnoksia ja keskeneräinen käsikirjoitus nuoren toimittajan viimeiselle seikkailulle.
Tutut teemat ja hahmot toistuvat myös aakkostaiteessa. Poikamainen seikkailumielisyys yhdistyy Tinteissä James Bond -henkisiin salaliittoihin ja hulppeaan tekniikkaan.
Aakkostaidetta ei voi kutsua kuolleella kirjoittajalla rahastamiseksi. Teoksesta nauttiminen vaatii kyllä, että tuntee varhaisempia Tinttejä, mutta hyvän albumin ainekset ovat siitä huolimatta kasassa.
Teoksen suurin puute nimettömien viimeistelijöiden selittelystä huolimatta on sen keskeneräisyys. Tintin tarina loppuu juuri siihen pisteeseen, missä kukaan muu kuin Hergé ei sitä voi täydentää.
Samoin piirroksia katsellessa mietityttää, kuinka paljon niitä oli tarkoitus vielä uusia ja muokata.
Kapteeni Haddock hahmona on tunnettu erityisesti kiroilustaan. Netissä on sivustoja, joilla on listattu merikarhun parhaita kirosanoja. Teoksissa ne vaikuttavat siltä, että suomentaja on saanut pistää koko ammattitaitonsa likoon.
”Puoliapinan varjokuva! Ylitsevuotisen klimppisopan sattuma! Älykääpiön sivupersoona!”
Kysymykseksi jääkin, onko teos vielä kesken? Kiroileeko Haddock riittävästi?
Esa Mäkinen
Hergé. Tintti ja aakkostaide. Otava 2006.
