Alaston mies makaa selällään laverilla. Sukuelinten päälle vedetään peitto ja sieraimeen työnnetään letku. Mies yökkäilee, kun letkusta valuu ruokaa hänen sisäänsä.
Kohtaus on yhdysvaltalaisen Frederick Wisemanin dokumenttielokuvasta Titicut Follies (1967). Massachusettsin vankimielisairaalasta kertova elokuva on täynnä kuvia tyhjää selliä alastomina kiertävistä miehistä, potilaiden pakkoruokinnasta ja hoitajien mielivaltaisesta julmuudesta.
Ajattelin elokuvaa pari viikkoa sitten, kun matkustin mielisairaalaan tapaamaan vanhaa tuttavaani. Odotin päätyväni lohduttomaan paikkaan, jossa säilötään loputtomiin harhoihin uponneita ihmisraunioita. Taksi pysähtyi järven rannalle, kartanon näköisen kivitalon pihaan. Parkkipaikan vieressä oli kyltti rantasaunalle. Sairaalan tapaamishuoneessa odotti hymyilevä mies.
Ala-asteella ihastuin poikiin, jotka tulivat kouluun varastetuilla pyörillä, heittivät opettajia jäisillä lumipalloilla ja kerjäsivät maanantaisin keittiöstä ylimääräistä ruokaa, koska eivät olleet viikonloppuna syöneet mitään. Yläasteella pojat siirtyivät tarkkailuluokalle, ja siinä vaiheessa kun minä aloitin lukion, vanhin heistä joutui vankilaan.
Istuimme tuttuni kanssa tapaamishuoneen vaaleanpunaisella sohvalla, ja kerroin niistä pojista. Nyt osa heistä on kuollut ja osa vankilassa. Yksi pisti Subutexia likaisella neulalla, ja häneltä amputoitiin käsi.
Tuttuni oli onnellinen. Hän joutui mielisairaalaan neljä vuotta sitten, sen jälkeen kun oli vaipunut tavallisessa vankilassa psykoosiin ja muuttunut hoidon puutteessa väkivaltaiseksi. Nyt hänestä tuntui, että vuodet mielisairaalassa olivat suojelleet häntä paljon surullisemmalta kohtalolta.
Hän kertoi keskusteluhetkistä hoitajien kanssa, uudenvuoden ilotulituksista sairaalan pihalla ja avantouinneista tähtitaivaan alla. Ja hän kertoi olleensa sairaalaan tullessaan niin huonossa kunnossa, että ei pystynyt puhumaan kunnolla. Nyt hän suunnitteli sairaalan jälkeistä elämää, pohti sairauden hyväksymistä ja sitä ketä äänestäisi presidentiksi.
Mielisairaala on suljettu laitos, jonne osa asukkaista jää loppuiäkseen. Käytävillä liikkuu ihmisiä jotka saavat viestejä toisista maailmoista. Silti tuttuni piti sinne päätymistä yhtenä elämänsä onnellisista käänteistä. Hän tunsi saavansa vihdoin sellaista hoitoa ja tukea, jota olisi tarvinnut jo paljon aikaisemmin.
Tapaaminen jätti hämmentyneen olon. Tuttuni suhde sairaalaan ja toiveikas asenne elämään sai koko maailman tuntumaan hivenen paremmalta. Samalla mielessä liikkuivat toisten ala-asteen poikien kasvot. Tuntui kohtuuttomalta, että edes hyvinvointivaltion tiheästä verkosta ei löytynyt ketään, joka olisi onnistunut suojelemaan heitä.
Elina Hirvonen
ehirvo@welho.com
Kirjoittaja on kirjailija, toimittaja ja Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvaopiskelija.
