Ystäväni vietti kaksi viikkoa paratiisissa. Paratiisi oli Espanjan eteläkärjen Caños de Meccan kylä, jonka rannalla vietetään päivät alasti, syödään eväitä luolissa ja nukahdetaan aaltojen kohinaan. Jos ruokaa jää yli, se jätetään odottamaan yöllisiä tulijoita: ihmisiä, jotka saapuvat veneillä pimeän turvin, ja ovat maihin päästessään nälissään. Joinakin aamuina ruuat ovat tallella, ja merestä löytyy haaksirikkoutuneiden veneiden lautoja.
Muistin kylän, kun luin uutisia Espanjan rajoille kuolleista Afrikasta Eurooppaan pyrkineistä ihmisistä. Ja muistin elokuvan, jonka näin televisiosta vuosia sitten. Siinä joukko afrikkalaisia käveli Eurooppaan ja pyysi, että ihmiset ruokkisivat heitä samalla rahalla kuin kissoja ja koiria.
Unelma paremmasta elämästä. Eikö se ole kaiken kehityksen ydin? Ajatus, että työllä voi saavuttaa jotain. Jos ei minulle, seuraaville sukupolville. Ehkä se on myös elämässä jaksamisen ehto. Vaikka nyt olisi vaikeaa, jossain häämöttää näköala, jossa asiat voivat olla paremmin.
Matkustin muutama vuosi sitten Sambiassa, joka on yksi Afrikan köyhimmistä maista. Velkaantunut maa siirtyi kontrollitaloudesta vapaaseen kapitalismiin lähes yhdessä yössä, ja toteutti kaikki Maailmanpankin räätälöimät uudistukset. Julkista taloutta supistettiin ja kuparikaivokset myytiin monikansallisille yrityksille.
Talous ei kasvanut, mutta kaivostyöläiset menettivät työnsä, ja lapset jäivät pois maksullisiksi muuttuneista kouluista. Tapasin matkalla bussikuskin, joka teki 14-tuntisia työpäiviä. Palkka ei riittänyt yhdenkään lapsen koulutukseen. Mies ei toivonut mitään, eikä nähnyt mitään, mitä lapset voisivat tulevaisuudelta toivoa.
Rajoille kuolevat siirtolaiset eivät ole yksin Espanjan ongelma. Myös Suomeen pyrkii ihmisiä, joita ajaa eteenpäin unelma paremmasta elämästä. Suuri osa lähetetään pois, eikä kukaan tiedä, mitä heille tapahtuu.
Rikkaissa maissa hehkutetaan yritysten oikeutta kulkea sinne, missä tavaroiden tekeminen on halvinta. Mutta kun köyhien maiden ihmiset haluavat osansa vapaasta liikkuvuudesta, huudetaan ”elintasopakolaisista” ja laittoman siirtolaisuuden kontrollista. Ai mitä? Että köyhät haluavat muutakin kuin valmistaa kenkämme?
Mitä sitten pitäisi tehdä? Avata rajat? Ampua kaikki tulijat? Sulkea silmät?
En tiedä. Mutta tapasin samalla Sambian matkalla velkojen mitätöinnin puolesta työskentelevän naisen, joka oli varma yhdestä asiasta. Siitä, että jos köyhyyden poistoa ei nähdä yhteisenä tavoitteena, turvattomuus ja väkivalta lisääntyy kaikkialla.
Elina Hirvonen
ehirvo@welho.com
Kirjoittaja on syksyn esikoiskirjailija, toimittaja ja Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvaopiskelija.
