Rinnakkaistodellisuudessa apukamreeri Eugen Schauman sai neiti Elin Borgströmin sydämen heltymään ja eli vanhaksi mieheksi. Iberian niemimaata hallitsevat muslimit, Martti Luther muistetaan paavina ja Katri-Helena voitti vuoden 1965 euroviisut.
Tutkijat kutsuvat tätä vaihtoehtohisto riaksi. Samaa on harrastettu baareissa aina: puuhan nimi on jossittelu. Jossittelun taide perustuu siihen, että takanamme on vuosituhansia järjettömiin sattumiin perustuvaa historiaa. Kaikki voisi helposti olla aivan toisin.
Jos venäläinen vallankumouksellinen Vladimir Uljanov – Lenin – ei olisi onnistunut pelastautumaan heikoista jäistä Turun saaristossa joulukuussa 1907, Suomessa puhuttaisiin nyt venäjää. Näin jossittelee emeritusprofessori Osmo Jussila Ajatus-kirjojen syyskuun lopussa julkaisemassa vaihtoehtohistoriassa Entäs jos.
Sama seuraus olisi Jussilan mukaan voinut hyvinkin olla sillä, jos masennukseen taipuvainen Eugen Schauman ei olisi saanut Eliniltä rukkasia tai nuori serbinationalisti Gavrilo Princip pysähtynyt syömään voileipää juuri sillä kadulla, jolle arkkiherttua Franz Ferdinandin autokuski vuonna 1914 vahingossa kääntyi.
Entäs jos -ajattelu on pelottavaa. Kun historian käännekohtien taustoja penkoo tosissaan, maailma tuntuu rakentuvan etäisten koleraepidemioiden ja virkamiesten lemmenoikkujen varaan. Mikään ei ole turvassa: sosialidemokratia, Paasikiven-Kekkosen linja ja oma olemassaolo ovat olleet vaakalaudalla tuhansia kertoja aivan tavallisten ihmisten uskaltautuessa ylittämään ruuhkaista katua tai jäistä järvenselkää.
Tähänkö huippututkijat siis käyttävät aikaansa?
”Historiantutkijoiden kahvipöytäkeskusteluissa on jossiteltu aina. Se on ajatusvoimistelua, joka auttaa tunnistamaan historian voimia ja ymmärtämään tapahtumien syitä”, puolustautuu kylmän sodan asiantuntija Juhana Aunesluoma.
Entäs jos -kirjassa hän kuvittelee, mitä olisi käynyt, jos Suomi olisi hyväksynyt Yhdysvaltojen tarjoaman Marshall-avun vuonna 1947.
”Se on hauskaa. Ei tätä kovin vakavasti voi kyllä ottaa.”
Kirjallisuudessa vaihtoehtohistoriat on tunnettu siitä asti, kun roomalainen historioitsija Titus Livius ajanlaskun alkuvuosina halusi hyvän baarijossittelun henkeen todistaa, että Rooma olisi tarpeen tullen voittanut Aleksanteri Suuren joukot. Toinen maailmansota on kuitenkin spekulointi kohteista suosituin niin maallikoiden kuin tutkijoidenkin keskuudessa – ja hyvästä syystä, sanoo puuhan hyvin tunteva Aunesluoma.
”Toisessa maailmansodassa on herkullisia tilanteita ja dramatiikkaa, sen lopputulosten kanssa eletään yhä ja moni sen kokenut on yhä elossa. Generoihan se valtavasti kaikenlaista tutkimusta, ei vain jossittelua.”
Tieteenä esiintyessään tämä tieteiskirjallisuuden sisargenre on ollut aina sopivuuden rajamailla ja monesti räikeän tarkoitushakuista. Muuttujien määrän kasvaessa jossittelu siirtyy nopeasti fi ktion puolelle: mitä enemmän valintoja spekulaation polulla joutuu tekemään, sitä epätieteellisempää jossittelusta tulee.
”Ja hauskempaa”, lisää Aunesluoma.
Scifi -kirjallisuutta rajukaan jossittelu ei Aunesluoman mukaan ole, jos se perustuu historian todellisiin valintatilanteisiin, joissa toisenlaiseen ratkaisuun päätymisen todennäköisyyttä voi edes yrittää arvioida.
Marshallin suunnitelmaan osallistuminen oli Aunesluoman mukaan oikeasti lähellä: hallituksella oli viikko aikaa päättää osallistumisesta, Neuvostoliiton kanta ei ollut selvillä ja presidentti Paasikivi oli asiassa kahden vaiheilla. Jos Paasikivi olisi kuunnellut eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa, Suomi olisi sidottu auttamattomasti länsiblokkiin ja – kuka tietää – ehkä Neuvostoliitto olisi miehittänyt.
”Toki sitä voi kysyä, kannattaako toteutumattomien skenaarioiden pähkäilemiseen tuhlata aikaansa, kun toteutuneenkaan historian syitä ei ymmärretä”, Aunesluoma myöntää.
”Tutkijalle jossittelu on kuitenkin terveellistä. Se antaa tilaa leikkiä ja olla vähän vähemmän vakavissaan. Spekulaatiota on yhtä lailla mahdotonta todistaa vääräksi kuin oikeaksikaan.”
Suuri euroviisuvuosi 1965
Vuonna 1965 Viktor Klimenkon laulama Aurinko laskee länteen ei saanut Eurovision laulukilpailussa yhtäkään pistettä. Voittajaksi valittiin Luxemburgin viisu.
Jos Yleisradio olisi luottanut asiantun tijaraadin sijaan Suomen kansaan, kilpailuun olisi lähtenyt Klimenkon sijaan Katri- Helena, jonka letkajenkka Minne tuuli kuljettaa oli aikalaisarvioiden mukaan kuin paranneltu versio viisujen voittajakappaleesta. Jokainen katkera euroviisuspekuloija tietää, että Katri-Helena olisi piessyt Luxemburgin France Gallin mennen tullen.
Helsingissä järjestetyt vuoden 1966 euroviisut olisi juontanut Lenita Airisto, spekuloi euroviisuaiheista väitöskirjaansa valmisteleva Mari Pajala. Vastikään Yleisradion pääjohtajaksi noussut Eino S. Repo olisi purnannut kisojen viihteellisyydestä ja älymystö olisi pitänyt spektaakkelia lupamaksuvarojen tuhlauksena. Rahanmenoon vedoten Suomi olisikin jäänyt seuraavina vuosina pois kisoista, Pajala uskoo.
Myyttiä Suomen ikuisesta nollatuloksesta ei olisi päässyt syntymään. Suomalaisten suhde Eurooppaan – ja euroviisuihin – olisi nyt piirun verran kivuttomampi.
Hanna Nikkanen
kuva Leena Vainio
