”Hei onks sulla mitään ysäriä?” Sen saattoi huomata opiskelijabileissä pitkin kevättä. Soitin niissä levyjä, ja nuoret, ehdottoman trenditietoiset nuoret tulivat illan vanhetessa kyselemään teinivuosiensa musiikkia.
Nyt ei puhuta U2:n tai Madonnan kaltaisista kestosuosikeista, eikä Prodigyn tai Beckin kaltaisista kanonisoiduista klassikoista. Opiskelijat pyysivät Doctor Albania, Ace of Basea ja Backstreet Boysia. Siis samoja biisejä, joilla vielä muutama vuosi sitten olisi tyhjentänyt koko lattian.
Lopullinen varmistus tuli huhtikuussa. Levyjätti Sony toi kuin koepalloksi myyntiin Remember The 90’s nostalgiakokoelman. 90-luku on tullut takaisin. Halusimme sitä tai emme. Monet eivät halua. Silloinhan tehtiin niin paljon huonoa musiikkia. Suurin osa ysäristä on täyttä roskaa, he valittavat.
Arvostelijat ovat aivan oikeassa, mutta ampuvat ohi maalin. Totta kai suurin osa 90-luvun popmusiikista on roskaa. Mutta minkä aikakauden musiikista löytyisi pelkkiä mestariteoksia? Jopa rockin kultakautena muistetun 1960-luvun lopun listakärjistä löytyy kasapäin Tom Jonesin tai Glen Campbellin kaltaisia tänään lähinnä kitsch-asenteella kuunneltuja artisteja. Täysin unohdetuista puhumattakaan. Kun 90-luku valtaa muutamassa vuodessa tv-shopin ja ajankuvaelokuvien soundtrackit, yksi vaihtoehto on tunkea sormet korviin.
Mielenkiintoisempaa on kuitenkin pohtia, mikä aikakaudelta tulee jäämään henkiin. Mikä ysäri soi vielä kun olemme eläkkeellä?
Popmusiikki voi elää ikuisesti kahdella tavalla. Näistä ilmeisempi on ”avainyhtyeille” varattu pääsy kaanoniin. Jo nyt voi turvallisin mielin ennustaa, että Prodigy, Björk ja Radiohead sekä nuorina kuolleet Kurt Cobain ja Jeff Buckley poseeraavat kaikki musiikkilehtien kansissa hamaan tulevaan. Heidän levynsä julistetaan klassikoiksi, ja yhä uudet ahdistuneet teinipolvet palvovat heidän nimiinsä.
Näistä artisteista harva kuitenkaan edustaa varsinaista ysäriä. Kanonisoidut raidat ovat pikemminkin osa populaarimusiikin suurta tarinaa kuin dokumentteja jostain ajanjaksosta. Vaikka Nirvana kuului 1990-luvun taitteen grunge-kulttuuriin, sen perintö on kasvanut kauas grungen ohi. Siitä on tullut osa takapulpetin pitkätukkien musiikkia vuodesta ja alakulttuurista toiseen.
Todellista ysäriä on etsittävä toisaalta: niistä kappaleista, joita ei muisteta niiden kulttuurisesta merkityksestä vaan päähän jämähtävistä kertosäkeistä. Kappaleista, joita ei juhlita musiikkilehdissä vaan Remember the 90’s:n kaltaisilla nostalgiakokoelmilla.
Tämä ysärihaikailun pioneeripaketti sisältää 37 kappaletta. Se on jaettu kahteen levyyn, joista ensimmäinen sisältää enemmän rockia ja toinen tanssiraitoja. Jo esiintyjien nimet saavat punan nousemaan poskille: Kaipasiko joku todella Aquaa, Crash Test Dummiesia tai C+C Music Factorya? Silti valtaosa levystä on hyviä biisejä, joiden kuuleminen muistuttaa törmäämistä vanhaan tuttuun. En muista kuulleeni Soul Asylumin Runaway Trainia kymmeneen vuoteen, mutta heti sen kajahtaessa kaiuttimista aloin vaivattomasti hymistä mukana.
New Radicalsin You Got to Get What You Give nosti heti mieleen kappaleen videon jossa teinit valtasivat ostoskeskuksen. Spice Girlsien Spice Up Your Life muistutti koko girl power -buumista.
Myös kappaleet, joihin suhtauduin aikanaan ylemmyydentuntoisella inholla, kuulostavat nyt suorastaan liikuttavilta. Take That ja Ace of Base eivät todellakaan kuuluneet teinivuosieni suosikkeihin, mutta ajan ja ironian patinoimina ne toimivat hienosti.
Nostalgia toimii kuitenkin vain niihin kappaleisiin, joihin on aikanaan ollut pakko määritellä suhteensa. Esimerkiksi Michael Learns to Rockin The Actor ei koskaan jäänyt teininä mieleeni. Niinpä sen kuuleminen jättää lähinnä mitäänsanomattoman olon.
Mistä muusta ysärikappaleen voi tunnistaa kuin sen tuomasta kaipuusta nuoruuteen?
Lyhyt vastaus: ei yhtään mistään.
Remember The 90’s -kokoelman ykköslevy todistaa, että suuri osa 90-luvun radiopopista oli ajatonta. Oasiksen Wonderwall voisi olla aivan yhtä hyvin 60-luvulta kuin 90-luvulta. Chumbawamban Thumptumber kävisi 70-luvun lopussa väsätystä jalkapallolaulusta. Jamiroquain funk lisää kovin vähän Stevie Wonderin kolmekymmentä vuotta varhaisempiin teoksiin. Tanssilevyltä nousee kuitenkin ne kaksi teemaa, joista vuosikymmenen musiikki tullaan muistamaan: jumputtava koneellinen tanssibiitti ja valtavirtaan upotetut etnovaikutteet.
Vaikka kumpikaan ei ollut uusi ilmiö, vasta 1990-luku toi ne hittilistoille Amsterdamista Alahärmään.
Levy osoittaa myös selvästi, kuinka läheisesti nämä kaksi suuntausta liittyvät yhteen. Koska junttidiskon tanssirytmit eivät voineet juuri vaihdella toisistaan, kappaleet pyrkivät erottumaan mitä erikoisimmilla kuorrutuksilla.
Aquan Barbie Girlissa koukkuna toimivat nokkelat lyriikat, Rednexin Cotton Eye Joessa kantriviulut. Ehkä kamalin esimerkki tanssibiitti-plus-mitä-tahansa -kaavasta on levyltä löytyvä Robert Milesin Children. Siinä tuttujen rytmien päälle on maalaistu new age -henkistä pseudoklassista pianoa.
Kestävimmin kuorrutuksensa diskobiitti sai etnomusiikin maailmasta. Los Del Rion vuoden 1995 megahitti Macarena on tästä kaunein ja kirkkain esimerkki. Pikkutuhmasta etnolaulusta saatiin miksaamalla vuosikymmenen tarttuvin tanssihitti.
Kun sen laittaa opiskelijabileissä soimaan, lattia täyttyy hetkessä kappaleen patenttikoreografiaa tapailevista yhdeksänkymmentäluvun teineistä. Se on ysäriä se.
Juha Merimaa
Kirjoittaja oli vuonna 1990 13-vuotias ja vuonna 1999 22-vuotias.
