Katso kuinka nuoria.” Toiminnanjohtaja Tom Anthoni koskettaa sormellaan vanhassa valokuvassa ryhdikkäästi istuvan miehen kasvoja. Totta: vuosisadan alussa raittiusliikkeen kokouksesta otetussa kuvassa mustapukuiset miehet ja naiset ovat kaikki sileäkasvoisia.
Anthoni tarjoaa minulle kahvia ja keksejä työpaikallaan, Raittiuden Ystävien toimistossa Annankadulla. 152-vuotiaan raittiusseuran tilat ovat avarat, ja järjestöllä on kuusi palkattua työntekijää. Seuran säätiö omistaa lisäksi Kampissa kolme huoneistoa.
Vähempikin saisi opetusministeriön rahoista taistelevat pienet järjestöt vihertämään kateudesta. Toisaalta, raittiusliikkeen työsarkakin on suuri: alkoholi on Suomen suurin kansanterveydellinen ongelma. Humalassa hakataan kumppaneita, itketetään lapsia ja kuollaan. Kun alkoholiveroa laskettiin 2004, kulutus kasvoi entisestään. Keskimäärin jokainen suomalainen joi viime vuonna yli 10 litraa sataprosenttista viinaa.
Luvut ovat kovia, mutta niistä näkyy myös yllättävä trendi. Nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt.
Samaan aikaan kun 60-luvun nuorten märkä sukupolvi lisää alkoholinkäyttöään, 15-24 -vuotiaat juovat Stakesin tutkimusten mukaan aiempaa vähemmän. Erityisesti alle 16-vuotiaiden poikien raittius on yleistynyt ja 14-16 -vuotiaiden poikien humalajuominen vähentynyt.
Kännäys ei ole nuorten keskuudessa enää hohdokasta. Eikö raittiusliikkeen olisi nyt aika iskeä? Mistä löytyisi uusi, alkoholikriittinen nuoriso, joka suhtautuu raittiuteen kasvissyönnin kaltaisena trendikkäänä elämäntapana ja kulutusvalintana?
Ei ainakaan Annankadulta. Toisin kuin vanhassa kuvassa, Raittiuden Ystävien toimistolla ei näy nuoria. Anthonin mukaan suurin osa jäsenistä on eläkeläisiä. Järjestön tekemän kyselyn mukaan viidestäsadasta nuoresta vastaajasta vain neljä olisi valmiita tulemaan mukaan raittiusliikkeen toimintaan. Tosin joka viides vastaaja oli sinänsä suopea raittiustyölle.
Tom Anthonin mukaan postmoderni aika on yksi syy raittiusliikkeen epäsuosioon.
”Kun ennen omaa elämäntapaa haluttiin tuoda esiin, ratkaisu oli liittyminen yhdistykseen, kuten raittius- tai urheiluseuraan.”
Nykyään nuoret ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, mutta spontaanius, löyhät verkostot ja joustava liikehdintä houkuttelevat enemmän kuin sitoutuminen järjestöihin. Päihteettömyyttä ei koeta sosiaaliseksi, vaan yksilölliseksi ilmiöksi.
Miksei raittiusliikettä onnistuta brändäämään paremmin? Onnistuihan muutaman vuoden takainen seksistä ennen avioliittoa kieltäytyvä Tosi rakkaus odottaa -liikekin. Suomessa teinien seksikokeiluihin suhtaudutaan sentään huolettomammin kuin punaisia päin kävelyyn.
Suomen ylioppilaskuntien liitto, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö ja Elämäntapaliitto ovat jo havahtuneet. Ne ovat aloittamassa kaksivuotista Mäyräkoirasta Sikspäkkiin -hankketta, jonka tavoite on saada korkeakouluopiskelijat juomaan kohtuullisemmin.
Mutta mäyräkoirasta sikspäkkiin? Kahdentoista kaljan känneistä kuuden kaljan humalaan? Kuinka munatonta raittiuden edistäminen oikein nykyään on?
”Strategia on vähentää suurkulutusta, mutta haluamme myös tukea ihmisiä, jotka eivät käytä alkoholia lainkaan ja tukea heidän asemaansa”, hankkeen projektisihteeri Johanna Hiltunen puolustautuu.
”Opiskelijajuhlien fokus voitaisiin suunnata muuhun kuin viinanjuontiin. Tarkoituksena on lisätä keskustelua siitä, olisiko mahdotonta ajatella, että olisi muitakin kuin päihtymiseen tähtääviä toimintamuotoja.” Kuulostaa hyvältä ja maltilliselta. Mutta toisaalta – eikö raittiusliikkeessä voisi vedota juuri ehdottomuus ja palo?
Raittiuden Ystävien Anthoni on osittain samaa mieltä.
”Streittariliike oli hyvin puritaaninen”, hän miettii.
”Vähän samanlainen ilmiö kuin vaikka länsimaisten nuorten islaminuskoon kääntyminen. Etsitään uusia ehdottomuuden muotoja, sääntöjen selkeyttä, jota ei ole omassa elinympäristössä.”
Anthonin mukaan huumeista saa Suomessa olla mustavalkoisia mielipiteitä, koska ne eivät kuulu omaan kulttuuriin. Raittiudesta puhuminen on silti yhä tabu. Vuoden 1968 sukupolvelle alkoholi merkitsi vapautta ahdasmielisyydestä, ja raittiusliikettä pidettiin tiukkapipoisena ilonpilaajana. Nykyään nuoret suhtautuvat Anthonin mukaan alkoholiin neutraalimmin ja raittiuteen avarakatseisemmin.
Michael Laakasuolle (vas.) ja Heikki Korpelalle ei viina maistu. mutta raittiusliikekin saa heiltä pakit.
Muutosta on siis ilmassa. Eikö raittiusliike osaa lukea selviä poliittisia tilanteita?
Raittiuden Ystävät kuulostaa ehkä monien mielestä vieraannuttavalta. Päätän suunnata Siltasaaressa sijaitsevaan Elämäntapaliittoon. ”Elämäntapa” kuulostaa mukavammalta ja joustavammalta kuin ”raittius”. Joku elämätapahan on meillä kaikilla, toisella tosin toista kosteampi.
Kun tapaan Elämäntapaliiton toimistolla toiminnanjohtaja Vertti Kiukkaan ja suunnittelija Juha Mikkosen, olen pyytänyt mukaani 25-vuotiaan Heikki Korpelan. Hän on mielestäni juuri sitä, mitä raittiusliike tarvitsee: nuori, yhteiskunnallinen absolutisti.
Korpela on toiminut aktiivisesti muun muassa ympäristöjärjestö Maan ystävissä ja Setassa. Ehkä hän voisi olla raittiusliikkeen uutta nuorta polvea, joka näkisi raittiuden yhteiskunnallisena elämäntapa- ja kulutusvalintakysymyksenä?
”Jossain määrin ajattelen asiaa poliittisena kannanottona”, myöntää Korpela.
”Alkoholi liittyy mielessäni asenteeseen, jossa ei kyseenalaisteta onko tuote turhake, hyödyke vai haitake.”
Mukavasta nimestä huolimatta Elämäntapaliitto ei innosta Korpelaa.
”Raittius on profiloitunut tylsäksi, uskonnolliseksi, siveelliseksi ja pidättyväiseksi, vaikka sen pitäisi olla iloa ja terveydestä nauttimista.”
Toiminnanjohtaja Kiukas myöntää, että raittiuden imagossa on korjaamisen varaa. ”Youth Against Drugs on paljon mediaseksikkäämpi kuin raittiusliike”, hän pohtii.
Kiukkaan mukaan Elämäntapaliiton päätavoitteisiin ei kuulu niinkään täysraittius, vaan alkoholinkäytön vähentäminen ja itsehallinta. Hänen mukaansa nuoret eivät miellä kärsivänsä alkoholiongelmasta, vaikka alkoholi aiheuttaisikin heille ongelmia.
”Kun opiskelija ottaa aamulla tasoittavan, sitä ei pidetä kovin pahana.”
Asennekasvatuksen lisäksi Elämäntapaliitto pyrkii edistämään alkoholinkäyttöä hillitsevää politiikkaa. Monopoli, verot ja saatavuus vaikuttavat selvästi alkoholin kysyntään.
Heikki Korpela ei kuitenkaan halua lähteä ajamaan Elämäntapaliiton asiaa.
”Pidän moninaisuudesta ja diversiteetistä. En halua, että kukaan sanoo suoraan, mikä on hyvää elämää ja miksi.”
Korpelan mielestä alkoholittoman elämäntavan pitäisi lähteä nuorista itsestään. Mies kaipaisi rock-konsertteja ja katukarnevaaleja, joiden tarkoitus olisi muu kuin alkoholin myyminen.
Maan ystävät saavat pitää Korpelan omanaan. Mutta voisiko kansalaisjärjestöistä löytyä muita ihmisiä, joiden kokemus ja aatteen palo pelastaisivat nuukahtaneen raittiusliikkeen?
Luonto-Liiton 22-vuotiaalle puheenjohtajalle Minttu Massiselle ei viina maita. Voisiko hän olla raittiusliikkeen tulevaisuuden toivo?
”Tuskin minulle sopiva viiteryhmä”, Massinen kuittaa.
”Alkoholi ei vain maistu.”
Muiden raittiudesta Massinen ei välitä. Omastakin kodista löytyy suuri baarikaappi, koska avomies harrastaa drinkkejä.
”En kiinnitä huomiota siihen, mitä muilla on lasissa.”
Vaikka Massinen pitää monia muita arjen valintojaan poliittisina, raittius tuntuu vain yhdeltä elämänvalinnalta muiden joukossa.
”Mielikuvani raittiusliikkeestä on uskonnollinen ja siveellinen, niitä arvoja en koe omakseni.”
Samaa sanoo kolmas toivoni, 22-vuotias Michael Laakasuo.
”Absolutismiin liitetään konservatiivisia arvoja, joita en edusta”, Laakasuo sanoo.
Totaalikieltäytyjäksi aikova Laakasuo kokee olevansa tyyppinä pikemminkin postmoderni.
Laakasuo käytti parikymppisenä päihteitä, mutta jätti ne sitten.
”Totesin, ettei niillä ole mitään annettavaa mielekkään elämän kannalta, olo oli pöhöttynyt ja paksu.”
Laakasuo ei kuitenkaan kutsu itseään absolutistiksi.
”En minä ole mitenkään absoluuttinen tyyppi.”
Michael Laakasuon kaltaisesta, kunnallisvaaliehdokkaanakin olleesta urheilullisesta ja asioita kriittisesti pohdiskelevasta kaksikymppisestä nähdään raittiusliikkeessä taatusti märkiä unia.
Mutta ei. Toiminta raittiusliikkeessä ei innosta.
”Kyseenalaistan koko tiukan päihdepolitiikan, suhteeni alkoholiin on neutraali.”
Nuorten arviot kuultuaan Tomi Anthoni muistuttaa, että aikoinaan raittiusliike kulki sivistyksen eturintamassa.
”Raittiusliike on alun perin kapinallinen uudistusliike”, hän kuvaa.
Anthoni pitää mahdollisena, että uusi sosiaalinen liikehdintä raittiuden puolesta voisi syntyä, mutta raittiusliikkeen jäsenmääriin se tuskin kuitenkaan kanavoituu.
Myös Elämäntapaliitossa suhtaudutaan omiin mahdollisuuksiin realistisesti.
”Esimerkiksi streittarius oli alakulttuuri, jossa oli kyse paljon muustakin kuin vain raittiudesta”, miettii Juha Mikkonen. ”En usko, että meillä on edellytyksiä synnyttää alakulttuureita ja uusia sosiaalisia liikkeitä ylhäältäpäin.”
Raittiin mutta raittiusliikettä vieroksuvan Heikki Korpelan mielestä olisi olennaista, että syntyisi jokin täysin uusi käsite raittiuden sijaan. Raittiusliike kuulostaa liikaa herätysliikkeeltä.
”Ennen kuin saadaan aikaan liike, tarvitaan uusi, inspiroiva ja yhdistävä käsite”, hän uskoo.
Raittiuden ystävissä ja Elämäntapaliitossa vierailun jälkeen seuraan perjantai-iltana metrossa mekastavaa seuruetta, joka on selvästi palaamassa risteilyltä. Oluttölkkejä juodaan suoraan pahvikeissistä, yksi sankareista on tehnyt sikspäkin pahvista itselleen korkean hatun.
”Porot”, kuiskaavat vieressä istuvat teinit.
Kun viinaa saa paljon, helposti ja halvalla, humaltuminen ja viinalla rehvastelu on rahvaanomaista. Juomattomuudesta tulee entistä tehokkaampi erottautumiskeino.
Ehkä jo tällä hetkellä Helsingin lukioissa kytee 2000-luvun raittiusliike. Ehkä muutaman vuoden kuluttua raittiusseurojen käytävillä maalataan banderolleja. Ehkä. Kunhan joku vaan keksisi sen uuden käsitteen.
Veera Luoma-aho
kuva Teemu Kuusimurto
kuvitus Kasper Strömman
