Tiesittekö, että ruumiimme eliminoi 90 prosenttia kaikista syömistämme kaloreista, ennen kuin ne ehtivät imeytyä? Tämä luo suuret mahdollisuudet kierrätykselle. Esimerkiksi yksi hampurilainen kelpaa syötäväksi jopa kymmenen kertaa.”
Luokallinen newyorkilaisopiskelijoita tapittaa pukuun sonnustautunutta luennoitsijaa ja syö tarjottuja hampurilaisia. Seinälle heijastettu animaatio kuvastaa purilaisen matkaa länsimaisesta ketjuravintolasta vessanpyttyyn, josta se lopulta kulkeutuu baskeripäisen pikaruuanystävän tarjottimelle. Kuulijoiden ruokahalu vaihtuu suuttumukseen. ”Paljonko McDonald’s maksaa teille tästä?” yleisöstä huudellaan.
Kohtaus on peräisin kesäkuussa ensi-iltansa saavasta The Yes Men -dokumentista. Se esittelee Mike Bonannon ja Andy Bichlbaumin erikoisen tavan harjoittaa globalisaatiokritiikkiä. Miehet soluttautuvat seminaareihin tai televisioon esiintymällä suuryritysten tai Maailman kauppajärjestön WTO:n edustajina. Parivaljakko mukailee liikemaailman mantroja, mutta se kärjistää ne älyttömyyksiin
Vuonna 2001 jeesmiehet esittelivät Tampereella järjestetyssä vaatetusalan konferenssissa lapsityövoiman kustannustehokkuutta. Koomisten performanssien tavoitteena on saada julkisuus kiinnostumaan globaalin talouden ongelmista.
Bonannon ja Bichlbaumin purilaisesitelmän vastaanotto näyttää amerikkalaisopiskelijat oudon hyväuskoisina, mutta tempun jälkeen opiskelijat osaavat takuulla epäillä sulavienkin pukumiesten sanoja. Tämä onkin heidän tavoitteensa.
Yes Men -dokumentissa on myös Suomessa kuvattua materiaalia.
Moni kansalaisjärjestö hakee kipeästi median huomiota. Mehevällä parodialla saa nykyisin usein helpommin julkisuutta kuin totisilla marsseilla ja iskulauseilla. Antimainonnan kaltaisesta kulttuurihäirinnästä väitöskirjaa tekevä valtio-opin tutkija Tuija Lattunen kertoo, että kansalaisliikkeiden ironiset puheenvuorot ovat yleistyneet 1980-luvulta lähtien.
”Antimainonnan kaltainen parodia on yleistynyt, kun medianäkyvyyden merkitys liikkeille on korostunut. Huumori on tehokas erottautumisen tapa. Sen merkitys on kasvanut samalla, kun politiikasta on tullut yhä mediakeskeisempää”, Lattunen sanoo.
Poliittisessa keskustelussa huumori erottuu usein ala- ja vastakulttuurien tapana tölviä valtaapitäviä.
”Huumoria on perinteisesti pidetty kansan itseilmaisun tapana. Se on vallattomien valtaresurssi, jolla pienet saavat hetkellisesti isot polvilleen – olivatpa nämä sitten poliitikkoja tai suuryrityksiä.”
Merkityksillä leikittelyyn perustuvaa kulttuurihäirintää on arvosteltu viihteellisyydestä ja pinnallisuudesta. Lattusen mukaan arvostelijat haluavat lähinnä rajata kulttuurihäirinnän vakavasti otettavan poliittisen keskustelun ulkopuolelle.
”Tämän päivän puoluepolitiikassa on tyypillistä vedota ihmisiin mielikuviin perustuvilla argumenteilla – esimerkiksi myymällä kuvaa oikeanlaisesta kuluttajuudesta. Mielikuviin nojaava kulttuurihäirintä keskusteleekin nykypolitiikan kanssa sen omilla keinoilla.”
Greenpeacen sammakot muistuttivat kansanedustajia ilmastoasioista maaliskuussa.
Suomessa parodiaa on käytetty viime aikoina esimerkiksi Greenpeacen kampanjoissa. Kun EU:n ympäristöministerit pitivät maaliskuussa kokouksen ilmastopolitiikasta, Jan-Erik ”Cecco” Enestamin ovelle loikki joukko sammakkopukuun sonnustautuneita hahmoja. Tuliaisena oli puuveistos, jolla kannustettiin ministeriä suoraselkäisyyteen saastepäästöjen vähentämisessä. Yksi sammakoista oli Greenpeacen energiakampanjavastaava Kaisa Kosonen. Hänen mukaansa sammakoilla vedottiin pikemmin katuyleisöön kuin mediaan.
”Ensimmäisestä tempauksesta tuli 99- prosenttisesti hyvää palautetta. Oli tosin huvittavaa kuulla, että ’hyvä kun joku joskus tekee oikeasti jotain tärkeän asian eteen, kun ne Greenpeacen tyypit vain istuvat toimistossa kirjoittamassa raportteja.’ Sammakot kuuluvat Greenpeaceen, mutta yhteyttä ei korosteta.”
Sammakoiden idea lainattiin Belgian Greenpeacelta. Lajinvalinnalla viitataan muun muassa ympäristökeskustelussa suusta tupsahteleviin sammakoihin.
Kosonen muistuttaa, että sammakkotempaus ei ole ensimmäinen yritys käyttää huumoria ympäristökeskustelussa. Vuonna 2004 kaduilla nähtiin pelastusveneessä kyhjöttäviä jääkarhuhahmoja. Ne kommentoivat silloin julkaistua arktisen alueen lämpenemistä käsitellyttä ympäristöraporttia. Taannoiseen ydinvoimakeskusteluun otettiin osaa järjestämällä Kauppa- ja Teollisuusministeriön edustalla jätekaupan hullut päivät.
”Ikävien uutisten yksipuolinen toitottaminen ei toimi. Kaiken esittäminen toivottomana tekee ihmisistä passiivisia”, Kosonen sanoo.
Huumorin avulla esitetyissä puheenvuoroissa on myös riskinsä.
”Huumori saatetaan ymmärtää väärin, ja sen käyttö saa osan mediasta takajaloilleen. Performansseista saatetaan myös huomioida vain hauskat osat. Jääkarhutempauksessa lehtiin päätyi mielenosoituskuvia, mutta ei Greenpeacen kommentteja.”
Myös poliittisissa nuorisojärjestöissä on huomattu huumorin mahdollisuudet. Kokoomusnuoret julkaisivat osana viime syksyn kunnallisvaalikampanjaansa Punikkila- nettisivuston, joka irvaili vasemmiston vaalimille julkisille palveluille.
Sivuston kuvissa vasemmiston hallitsema Punikkila oli byrokratian rampauttama, mutta viereisessä Porvarlahdessa yksityistetyt palvelut rullasivat moitteetta.
Punikkilaa kehitelleen kokoomusaktiivi Antti Virkin mukaan huumori pehmentää arvostelua, joka muuten voisi vaikuttaa vastapuolen mustamaalaukselta. Hänen mukaansa politiikassa huumori on vielä melko harvinaista.
”Poliittisessa keskustelussa pipo on usein kireällä. Huumori voi kirvoittaa etenkin nuorten kiinnostusta politiikkaan.”
Matti Rämö
The Yes Men elokuvateattereissa 3.6.
