Warner Music Finland on Suomen suurin karaokenauhatuottaja, jonka videoiden visuaalisen ilmeen takana on yhden miehen tuotantokoneisto, Jouko Konttinen. 1980- luvun puolivälissä televisiotuotantoyhtiö Vip- Visionissa työskennellyt mies sai idean karaoken tuomisesta Suomeen. Ajatus heräsi työmatkalla Japanissa.
”Ensimmäinen video tehtiin Pieni polku -nimiselle kappaleelle. Menin metsään ja kuvasin polkua”, Konttinen muistelee. Yleisradiolla kameramiehen koulutuksen saanut ja siellä nykyisin ohjaajana toimiva Konttinen lähti tekemään videoita piittaamatta aiemmin toteutetuista esimerkeistä.
”Amerikassa videot ovat levotonta kuvatulvaa, ja ne saattavat olla suoraan kappaleiden oikeita musiikkivideoita. Minä jätän leikkaukset minimiin, jotta kuvainformaatio häiritsisi laulajaa mahdollisimman vähän.”
Videot syntyvät yleensä samalla kaavalla. Konttinen kuvaa matkoillaan varastoon pitkiä ja rauhallisia otoksia esimerkiksi katukuvasta tai mäntymetsästä. Videoiden kulmakiviä ovat myös ohjelmatoimistoista tilatut, eri tahtilajeissa tanssivat vähäpukeiset naiset. Useasta videosta löytyy myös niin sanottu varjopari eli kasvottomaksi siluetiksi pelkistetty pariskunta.
Kun tuotantoyhtiö lähettää purkitetut kappaleet Konttiselle, hän pyrkii yhdistämään musiikista saamansa mielikuvan nauha-arkiston materiaaliin parhaalla mahdollisella tavalla.
Lopputulosta tarkistaessaan Konttinen on laulanut läpi kaikki tekemänsä 1 500 karaokevideota. ”Bravuurini taitaa olla Yön Joutsenlaulu, joka on tullut laulettua useampaan otteeseen julkisestikin.”
Konttisen tekemiä videoita katsoessa kuvan ja tekstin suhdetta ei ole aina helppo ymmärtää. Ake, Make, Pera ja mä -videossa ei seikkailla kantakaupungin porttikongeissa, vaan tuijotetaan auton ikkunasta kuvattua karua eteläistä aromaisemaa. Ei oo, ei tuu kappaleen videossa rintava blondi hyppii kameran edessä pinkissä jumppa-asussa ja pyöräilyshortseissa.
Joissain videoissa kuva ja teksti taas kertovat samaa tarinaa. Mustasukkaisuutta- ja Kielletyt leikit -videoilla kasassa on kolmiodraaman ainekset, kun etualalla tanssivan parin siluetin takana vaanii akselinsa ympäri pyörivä vaaleaverikkö lakanaan tai liekkeihin verhottuna.
Konttinen kertoo, että hän ei hae tietoisesti mitään yhteyttä kuvan ja laulun sanojen välille.
Kuvastossa näyttäisi tapahtuneen murros 1990-luvun puolivälissä. Silloin tietyt perus elementit, kuten varjopari, metsä ja vesi, alkoivat esiintyä yhä harvemmin. Uudemmissa videoissa kuvan yhteys laulutekstiin on hämärtynyt ja ulkomailla kuvattu materiaali lisääntynyt.
Konttisen mukaan murros on sattumaa. Hän uskoo halunneensa vain vaihtelua. Maestro ei lähde visioimaan tulevien videoidensa estetiikkaa etukäteen, mutta sormet syyhyävät jo hommiin.
”Kilpailijat ovat valtaamassa markkinoita ja nauha-arkistoni pursuaa kohta yli materiaalin paljoudesta”, hän vinkkaa Warner Musicin tuotantoportaalle.
Karaokevideoiden arkkityyppejä:
Mustasukkaisuutta (1992)
Varjoparirealismia parhaimmillaan: heteroparin siluetti tanssii kohtalokkaan näköisen ysäriblondin tehdessä hitaampaa rotaatioliikettä taustalla lakanatoogaan verhottuna.
Mä joka päivä töitä teen (1995)
Tunnelma tällä riistokapitalismin vastaisella videolla on synkkä. Ruuhkaisen kadun ihmismassakuvaa ajetaan etualalle sijoitetun pyörivän leikkuupuimurin terän läpi.
Kulman kundit (1998)
Vuosikymmenen lopun basaariavantgarden helmiä: käsivarakuva aasialaiselta torilta ei liity mitenkään laulun sanoihin. Video on jaettu aikakaudelle tyypillisellä tavalla peilikuvaksi keskeltä ruutua.
Valtteri Varpela
