Jonon sosiaalinen elämä

T:Teksti:

Napolissa postissa ei asioida, siellä vietetään aikaa. Osallistuvan havainnoinnin perusteella olen tullut tulokseen, ettei napolilainen jono ole mikä tahansa jono. Sillä on selkeät lainalaisuutensa ja kirkas päämäärä: jonottamisen muuntaminen tragikoomiseksi sosiaaliseksi tapahtumaksi. Seuraavassa yhteenveto kaksivuotisen havainnointini tuloksista.

SÄÄNTÖ 1. Jonon pituus ei ole suoraan verrannollinen siinä vietetyn ajan pituuteen.
    Jono on lyhimmillään lounasaikaan, mutta tällöin myös postivirkailijoista puolet on tauolla. Jouduin taannoin odottelemaan luukulla, kunnes virkailija oli saanut espressonsa juotua ja maksettua kahvilan juoksupojalle. Virkailijoiden työteho ei myöskään ole vakio. Kohdalle saattaa osua hyvinkin puhelias virkailija.
    Hieman vieraasta osoitteesta (esim. Finlandia) saa helposti jutusteltavaa: minkäslaiset ilmat siellä pohjoisessa on? Mistä lähtien Finlandia kuuluu EU:hun? Oletkos muuten naimisissa?

SÄÄNTÖ 2. Paikka jonossa ei ole suoraan verrannollinen jonottamisen nopeuteen. Kolmenlaiset ihmiset menevät jonossa aina ohitseni.
    Ensimmäinen ryhmä ovat raccomandato (=suositeltu, suomalaisittain: naamavipin omaavat). He kävelevät itsetietoisesti jonon ohi ja kysyvät johtajaa nimeltä. Kuulumiset vaihdettuaan he kaivavat vaivihkaa kirjeet salkusta.
    Toiseksi ovat ne, jotka kuvittelevat olevansa raccomandato, mutta eivät todellisuudessa ole. He marssivat kovaäänisesti jonon ohi il capoa, johtajaa, huudellen. Tällainen wanna-be-raccomandato aiheuttaakin jonossa vastalauseiden kuoron. Capoksi kutsuttu virkailija näyttelee näissä tilanteissa tietämätöntä ja hoitaa kiilaajan asian sillä välin, kun tämä riitelee jonottajien kanssa.
    Kolmanteen ryhmään kuuluvat ne, jotka astelevat jonon ensimmäisen pakeille ja pyytävät päästä tämän edelle vetoamalla korkeaan ikään, sairauteen tai kiireeseen. He esittävät pyynnön luottamuksellisesti hiljaisella äänellä, jotteivat takana olevat jonottajat kuulisi.

SÄÄNTÖ 3. Jonottajien keskinäinen sosiaalinen välimatka lyhenee ja fyysinenkin on koetuksella.
    Tylsistymisen estämiseksi napolilaisessa jonossa jutellaan ja riidellään. Yleensä aloitetaan kovaäänisellä huokailulla ja postilaitoksen kritisoinnilla. Tästä siirrytään siihen, kuinka Pohjois-Italiassa kaikki on paljon paremmin. Ei siellä ole tällaisia jonoja. Viimeistään tässä vaiheessa syntyy rattoisa polemiikki, sillä aina löytyy Napolin kiihkeitä puolustajia.
    Olen suorittanut tutkimustani erityisesti Napolin pääpostissa, joka on massiivinen fasismin aikainen rakennus. Arkkitehtuurilla on pyritty ilmaisemaan totalitaariseen ideologiaan kuuluvia voiman, tehokkuuden ja järjestyksen ihanteita. Noille ihanteille ei ole täällä koskaan löytynyt hedelmällistä maaperää.

Lena Näre
lnare@mappi.helsinki.fi

Kirjoittaja on sosiologi ja tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa siirtolaisuudesta Napolissa.