Psykiatri Asko Rauta, 43, työskentelee seitsemättä vuotta ammattikuntansa ehkä raskaimmassa työpisteessä, Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa. Kidutus jättää aina pysyvän jäljen, mutta fyysisiä vammojakin pahempia ovat henkiset haavat: painajaiset, ahdistus ja vuosien stressin aiheuttama syvä masennus.
”En voi luvata potilaille, että parantaisin heidät, mutta sen voin lähes kaikille luvata, että elämänlaatu paranee”, Rauta sanoo.
Kuntoutuskeskusta johtava Rauta on kohdannut myös irakilaisessa Abu Ghraibin vankilassa kidutettuja potilaita. Kun amerikkalaissotilaiden syyllistyminen kidutukseen siellä tuli ilmi viime vuonna, Rauta oli juuri kuullut erään Saddamin hallinnon aikaisen potilaansa kokemuksia samasta vankilasta. Julmat valokuvat näyttivät Raudasta tutuilta.
”Ajattelin, että tämä on kohtalon ironiaa. Pahimmassa paikassa sama toistuu taas uudestaan”, hän muistelee.
Mutta oliko kuvat todella otettu voitonmerkiksi sotilaiden kotialbumeihin?
”Se on yksi puoli asiasta, mutta voi myös epäillä, että ne oli tarkoitettu esimerkiksi opetusmateriaaliksi.”
Vaikka nyt oikeuden eteen asetettujen sotilaiden käytöstä on selitelty työoloilla, puutteellisella koulutuksella ja kotitaustoilla, Rauta ei usko, että kidutus olisi ollut vain muutamien päähänpisto.
”He ovat osanneet käyttää muun muassa koiria ja alastomuutta, jotka ovat arabikulttuurissa tabuja. Se kyllä herättää epäilyjä, että asiaan on perehdytty tarkemminkin”, Rauta pohtii.
Hän pelkää, etteivät esimerkiksi jäihin peitetyt vangit ole selvinneet kidutuksesta hengissä. Uhrien auttamiseksi Kidutettujen kuntoutuskeskuksen kansainvälinen kattojärjestö on valmistautunut lähettämään apua Irakiin heti, kun turvallisuusolot sen sallivat.
Helsingin Diakonissalaitoksen alaisuudessa toimiva Kidutettujen kuntoutuskeskus on ainoa laatuaan Suomessa. Viime vuonna siellä hoidettiin kahtasataa potilasta. Suomen 23 000 pakolaisesta jopa joka neljättä on kotimaassaan kidutettu, ja viimeisimmät Sudanista saapuneet kiintiöpakolaiset eivät lukua kaunista.
Kidutustrauman lisäksi uhreja painaa läheisten, ammatin ja kotimaan menettäminen. Hoito vaihtelee muutamasta käynnistä jopa seitsemään vuoteen, ja tarvittaessa terapeuttisia keskusteluja tuetaan mieliala- ja kipulääkkeillä.
Ei ole harvinaista, että potilaiden kertomukset kirvoittavat myös terapeutin silmään kyyneleen. Koska hoidon edellytyksenä on mahdollisimman inhimillinen kontakti, tunteet saa ja pitääkin näyttää. Se tekee työstä myös poikkeuksellisen raskasta.
”Viisikin vuotta on jo pitkä aika”, Rauta kuvailee.
Alkuperäishenkilökuntaa on kahdentoista vuoden takaa enää yksi, ja pieniä irtiottoja Rautakin on kirjoitustöiden ja kouluttamisen varjolla ottanut. Yhtenä suunnitelmana on tulevaisuudessa myös katastrofi työ.
”Siinä saisi kosketusta, mitä tarkoittaa olla ulkomailla ja vieraassa kulttuurissa”, hän miettii. Monikulttuurista Raudan työ on nytkin, sillä potilaat ovat lähes 40 eri maasta.
Jaksamisen kannalta tärkeää on, että työasioille osaa antaa vapaa-ajalla kyytiä. Silloin Rauta istahtaa 14-vuotiaan Harley-Davidsoninsa selkään. Sivuvaunussa maisemia seuraa perheen kaksi lasta.
”Kyllä se voima lähtee omista lapsista, siellähän se toivo on.”
Lauri Haapanen
