Piia-Noora Kauppi: Se koira älähtää…

T:Teksti:

Viime joulu jää monien mieleen järkytyksen jouluna. Tapahtumat Kaakkois-Aasian myrskyalueilla toivat surua koteihin kaikkialla läntisessä maailmassa, vaikkei tällä kertaa omia ystäviä ja tuttuja katastrofialueella olisi ollutkaan.
    On helppo tuntea tuska, jota ympäri maailmaa viime viikkoina on koettu. Äitejä ja isiä odottamassa jälkikasvuaan, kotiin yksin saapuvia lapsia, joilla ei ole tietoa vanhemmistaan. Voimme vain toivoa, että alueella käynnistetty kaikkien aikojen laajin humanitäärinen pelastusoperaatio tuo apua sitä tarvitseville.

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila esitti Helsingin Sanomien sunnuntaisivujen erinomaisessa puheenvuorossaan (HS 2.1.) julman kysymyksen: olisivatko Aasian tapahtumat koskettaneet meitä niin paljon, ellei osallisina olisi ollut länsimaisia turisteja? Hämeen-Anttila viittaa mm. viimejouluisiin, tuhansien ihmisten hengen vaatineisiin Iranin maanjäristyksiin. Tuolloin meilläkin pantiin pystyyn pikaisesti avustuskeräykset, apua annettiin, media piti avustusoperaation etenemistä esillä hetken – ilmeisesti tyydyttääkseen kansan uteliaisuuden nälkää. Hyvin pian katastrofi kuitenkin unohdettiin.
    Touché! Myönnän, että omalla kohdallani Hämeen-Anttilan kalikka kalahti maaliinsa. Tekisi mieli painua häntä koipien välissä häpeämään omaa rajoittuneisuuttaan. Kyllä, Kaakkois-Aasian tuhot kuopaisivat syvemmältä sydämestä kuin Bamin tapahtumat vuosi sitten. Katastrofit ovat toki mittasuhteiltaan erilaisia, mutta ihmiskohtalot molemmissa tapauksissa samoja.

Näin ei pidä olla. Onneksi Hämeen-Anttila herätti ainakin minut ja toivottavasti muutaman muun läntisen maailman päättäjän oikeutetulla kysymyksellään, joka ei ole uusi eikä edes harvoin esitetty. Vaikka pidämme itseämme hyvinä, empatiaan kykenevinä ihmisinä, miksi tunnemme niin kuin tunnemme? Mikäli kaikella on tarkoituksensa, niin ehkä tämän asian ymmärtäminen voisi olla sellainen Kaakkois-Aasian tuhojen osalta.
    Katastrofissa tehtävämme on ymmärtää, miksi kansojen pitää auttaa toisiaan ja mitä on todellinen lähimmäisenrakkaus. Tällä kertaa kyse oli luonnonmullistuksesta, joka kohdistui suoraan myös meihin, vaikka paikallisten kärsimykset olivat vielä valtavammat.
    Joskus kyse ei ole luonnon julmuudesta, vaan vaikkapa verisestä sisällissodasta, joka uhkaa täysin viattomien siviilien – naisten ja lasten – henkeä. Joskus kyseessä taas on nälänhätä, absoluuttinen köyhyys tai epidemiat, jopa kaikki nämä yhdessä.

Suomi ei voi olla näissä asioissa puolueeton maa, vaan meidän on aktiivisesti oltava ajamassa kansainvälistä yhteisöä ja etenkin Euroopan unionia ottamaan lisää vastuuta maailman kriiseistä. Meidän on opittava kantamaan vastuu yhdessä.

Piia-Noora Kauppi

Kirjoittaja on oikeustieteen kandidaatti ja kokoomuslainen Euroopan parlamentin jäsen.