Bruno Ganz esittää Perikadossa Hitleriä.
Natsi-Saksan tuho on elokuvattu useammin kuin Ranskan vallankumous tai Kolumbuksen osuminen Amerikkaan. Silti Hitleriin on törmännyt valkokankaalla harvoin.
Charles Chaplin uskalsi harvojen joukossa pilailla Hitlerillä: Diktaattorin (1940) mikrofonit kumoon huutavan Adenoid Hynkelin esikuva ei jää epäselväksi. Vanhoissa Tarzan-elokuvissa Führerin kustannuksella vitsailtiin esittämällä natsiupseereita, jotka sekoittivat johtajansa äänen radiossa mölisevään apinaan.
Holokaustin kuvauksissa Hitler on kuitenkin usein jätetty hirmutekojensa taustalle. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki -seikkailussa vilahtaneen Hitlerin esittäjä ei edes saanut nimeään lopputeksteihin.
Tosielämän pahimmat möröt ovat vaikeampia käsiteltäviä kuin pahimmatkaan fiktiiviset vihulaiset. Siksi Oliver Hirschbiegelin Hitlerin viimeisiä päiviä kuvaava Perikato tuntuu poikkeuksellisen kunnianhimoiselta hankkeelta.
Perikato seuraa kolmannen valtakunnan luhistumista Hitlerin ja tämän lähipiirin näkökulmasta. Suuruudenhulluus, pettymys ja pelko vellovat massiivisessa betonibunkkerissa venäläisten joukkojen lähestyessä vääjäämättömästi Berliiniä.
Natsieliitin reaktiot vaihtelevat. Hitlerin morsian Eva Braun (Juliane Köhler) tanssii pöydillä pommien putoillessa. Natsipropagandan nokkamies Joseph Goebbels (Ulrich Matthes) selvittää varmimpia itsemurhatapoja. Itse Führer huojuu uskon ja epäuskon välillä: antaa mahdottomia käskyjä, haukkuu esikuntaansa ja suitsuttaa viimeiselle rintamalle ajamiaan pikkupoikia.
Ympärillä Berliini repeilee liitoksistaan.
Hirschbiegel on selvästi mieltynyt vallan väärinkäytön teemaan. Hänen edellinen Suomessa nähty elokuvansa Das Experiment (2001) lainasi asetelmansa Stanfordin kuuluisalta vankilakokeelta.
Vuonna 1971 tehdyn kokeen lailla elokuva tarkastelee, mitä univormu voi tehdä taviksille: herättää sadistin vaistot, vaivuttaa ahdistukseen tai provosoida kapinaan. Hirschbiegelin elokuvassa sekä vangit että vartijat seuraavat karismaattista johtajaa.
Johtajan karisma on myös Perikadon avain.
Hitler edustaa niin äärimmäistä traumaa, että tosielämän Führeriä on ollut helpompi lähestyä elokuvissa persoonattomana pahana kuin inhimillisenä olentona. Perikadossa Bruno Ganzin esittämä Führer on moniulotteinen yhdistelmä vallastaan yhä humaltuvaa, mutta sen menettämisen jo tiedostavaa hirmuhallitsijaa. Ganz näyttelee häkellyttävän intensiivisen roolin.
Hirschbiegel kytkee Hitlerin aseman tämän persoonaan. Fasismin messiaan henkilökultti ei rapistu uskollisten opetuslasten silmissä edes Hitlerin oman uskon menetyksen hetkellä. Tällaista lojaalisuutta ei saada aikaan pakolla.
Perikato on väkevä ja kaunistelematon pesänselvitys, jolle toivoisi sisarteoksia. Onneksi viimeistään ajan tuoma etäisyys näyttää lisäävän halua ymmärtää historian mustia aukkoja.
Matti Rämö
Perikato elokuvateattereissa 28.1.
