Rämö: Oi niitä aikoja

T:Teksti:

Jos suomalaisten tämän hetken hyvinvointia mitataan kotimaisten elokuvantekijöiden aihevalinnoilla, saadaan synkkä tulos. Nykypäivää kuvaavissa elokuvissa vilisee hädänalaisia hahmoja. On seksuaalisen uteliaisuuden hautaan ajamia nuoria, kotona ja töissä päähän potkittuja jämätyöläisiä ja menestyviä turkulaisia, jotka eivät muuten vaan osaa nauttia elämästään.
    Ennen kaikki oli paremmin. Esimerkiksi Kotkassa kesällä 1957. Silloin ”valoisa yö soi, ja edes hetken verran maailmassa oli vähän enemmän vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa”. Näin valistaa Pekka Mandartin Keisarikunta -elokuvan mainosmateriaali.
    Väljästi tositapahtumiin perustuvassa Keisarikunnassa suuren maailman tuulet kulkeutuvat pieneen Kotkaan 1950-luvun lopulla.
    Rämäpäärumpali Rempo (Mikko Leppilampi) saa kenkää veneverstaalta. Hän ryhtyy kaupittelemaan omaisuuttaan pystyäkseen perustamaan kampaamon tyttöystävälleen Ailalle (Maria Ylipää). Bisnesideat menevät uusiksi, kun pianisti Olli (Mikko Nousiainen) palaa maailmalta kotinurkille.
    Kaverukset valloittavat nuutuneen Fennia-ravintolan, täydentävät bändin satamajätkillä, ja näyttävät humpalle ovea. Kohta koko satamakaupunki ihmettelee pirtsakoita jazz-rytmejä ja ryyppää nuorten ravintoloitsijoiden tilipussit täyteen.
    Katsojien ei tarvitse duunarimuusikkojen edesottamusten äärellä liikoja huolestua. Keisarikunnan idylliä horjuttavat lähinnä naisia koskevat väärinkäsitykset. Toisaalta väärinymmärtäminen saadaan näyttämään kotkalaisten kansallislajilta.

Suomalaisten elokuvantekijöiden nostalgian nälkä ei osoita laantumisen merkkejä. Eikä ihme: tutut tarinat vetoavat yleisöön ja ovat turvallisia aihevalintoja.
    Sotia ja suurmiehiä on hehkutettu niin paljon, ettei nostalgiapläjäysten mainonnan usein tarvitse kuin muistuttaa, mistä oli kysymys. Kriitikkojen parissa Sibelius ja talvisota otetaan usein vastaan virallisina hyvinä aiheina; niiden tuomitseminen saadaan tuntumaan oman passin polttamiselta.
    Kotimaisessa elokuvassa suhtaudutaan varautuneesti nykysuomalaisten onneen, mutta aika kultaa muistot. 2000-luvulla 1950-luku on jo tarpeeksi kaukana idealisoitavaksi, ainakin elokuvantekijöille.
    Pekka Mandart kutsuu Keisarikunnan mainoslehdykässä elokuvaansa saduksi. Ohjaaja muistelee Tuomas Uusitalon roolihahmon esikuvan, Keijo ”Kinkku” Laitisen, kanssa käsikirjoituksesta käymäänsä keskustelua.
    Laitinen: ”Täshän ei pidä mikään paikkaansa.”
    Mandart: ”Entäpä nuo nimet?”
    Laitinen: ”Jos sie nimet muutat, tämä ei kerro enää kenestäkään.”

Matti Rämö


Keisarikunta elokuvateattereissa 25.12.