Unohtakaa Skull and bones, unohtakaa Vapaamuurarit.
Mystisiltä kuulostavat salaseurat antavat hyviä juoni-ideoita toimintaelokuviin, mutta maailmaa eivät hallitse toisiaan salanimillä kutsuvat huppupäiset lahkolaiset.
Vai miksi Vapaamuurarienkin keski-ikä nousee kaiken aikaa ja jäsenet hupenevat? Järjestöstä kirjoitetuista paljastuksista suurin on se, ettei siinä ole mitään paljastettavaa.
Tästä huolimatta olisi väärin sanoa, ettei yhdistyksillä ja seuroilla olisi merkitystä. Sitä on paljonkin. Mutta ei niiden tarvitse salassa toimia.
Herrakerhojen perusaate syntyi 1700-luvulla, kun Euroopan porvarit alkoivat vapautua kruunun pakkovallasta. Porvaristo ymmärsi nopeasti, miten arvokasta oli päästä vaihtamaan ajatuksia toisten samanmielisten kanssa ilman, että ulkopuoliset olivat kuuntelemassa.
Klubien jäseneksi pääsi vain kutsusta – naiset ja köyhät jätettiin ulkopuolelle häiritsemästä.
Suomeen klubiajatus saapui kunnolla vasta kielikysymysten aikaan 1800-luvun loppupuolella. Silloin perustettiin yhä olemassa olevat Helsingin Suomalainen Klubi ja Svenska Klubben. Etenkin Suomalainen Klubi oli aikansa politiikan mahtitekijä, jonka jäsenyyttä arvostettiin.
Entä tänään? Kysytään pääkonsuli Heikki Tavelalta. Tavela on Suomen tunnetuimpia yrittäjiä ja pitkän linjan taustavaikuttaja. Mihin kerhoihin hän kuuluu?
”Enhän minä enää jaksa kerhoihin kuulua”, Tavela vastaa, mutta alkaa sitten luetella: Suomalainen Klubi, Suomalaisen kirjallisuuden seura, Saunaseura, Pörssi klubi, Palacen Läskisoosiklubi, gastronomisia seuroja ja golf-klubeja.
”Ja mikä edes on kerho?” Tavela kysyy. ”Saunaporukat tai metsästysseurat voivat pysyä samanlaisina vuodesta toiseen, ja ne vasta sisäänlämpiäviä ovatkin. Pitäisikö ne laskea mukaan?”
Tavelaa voisi kuvailla hyvin verkostoituneeksi. Hän tosin itse inhoaa ilmaisua.
”Minusta on aina ollut mukavampi puhua siitä, että tutustuu ihmisiin.”
Oikeiden ihmisten tapaaminen tekee herraseuroista merkittäviä, kertoo suomalaista eliittiä tutkinut professori Ilkka Ruostetsaari Turun yliopistosta.
”Yhteiskunnan huipulla kaveriverkosto on myös vallan verkosto”, hän kuvaa.
”Mielenkiintoisia ovat etenkin ne seurat, joissa erilaiset yhteiskunnan vaikuttajaryhmät kohtaavat. Esimerkiksi Suomalainen Klubi oli pitkään paikka, jossa liike-elämän edustajat saattoivat rauhassa tutustua oikeistopuolueiden poliitikkoihin.”
Vaikka tunnetuimmat herraseurat Rotaryklubista Pörssiseuraan vakuuttavat olevansa poliittisesti sitoutumattomia, herraseurat ovat lähinnä oikeistopiirien ilmiö. Työväenliikkeen puolella tasa-arvon ihanne on tehnyt niistä ideologisesti epäilyttäviä. Toki vasemmallakin on valtaa lähipiirille jakavia kaveriverkostoja, mutta ne eivät ole lainkaan virallisia.
”En minä tiedä meiltä päin ensimmäistään herraklubia”, väittää Metalliliiton viestintä päällikkö Matti Putkonen.
”Tietenkin sovitaan tapaamisia ja vaikka saunotaan, kun on puhuttavaa, mutta se on kyllä tilannekohtaista eikä mitenkään säännöllistä.”
Toisin kuin legendat ikiaikaisista mahtiseutoiminroista antavat ymmärtää, herrakerhot ovat usein aikansa lapsia. Ne kukoistavat ja kuihtuvat keskeisimpien henkilöiden myötä.
Tällä hetkellä herrakerhoilla on Suomessa kutistumisen kausi. Jäsenten keski-ikä on nousussa niin kirkonkylien rotarijaoksissa kuin Palacen kabineteissa. Ruostetsaaren mukaan tämä kertoo kilpailun kiristymisestä.
”Nykyään liike-elämän kilpailu on niin kovaa, ettei asioita voida sopia entiseen malliin. Euroopan unionin seurauksena rajat ovat auenneet, eikä poliitikkojen hyvästäkään tuntemisesta ole enää samanlaista hyötyä kuin ennen.”
Myös Tavela on huomannut, etteivät klubit kiinnosta nuoria entiseen malliin. ”En kyllä ymmärrä miksi. Itse kuuluin jo nuorena vaikka mihin kerhoihin, eikä ihmisten tuntemisesta kyllä koskaan haittaa ole ollut.”
Klassikkokerhossa puhutaan ruotsia
Kookas puuovi aukeaa tilavaan aulaan, jota hallitsevat takka ja sen edessä olevat nahkaiset nojatuolit. Ollaan Kruununhaassa Maurinkadulla, talossa jossa Svenska Klubben on toiminut jo yli seitsemänkymmentä vuotta.
Itse klubi on tätäkin iäkkäämpi. Sen, kuten herraseuroista tunnetuimman Helsingin Suomalaisen Klubinkin alkuhistoria juontaa 1800-luvun lopun kielipoliittisiin riitoihin. Ikää kerholla on 124 vuotta.
Viiden maissa keskiviikkoiltana klubilla vallitsee odottava tunnelma. Viikon tärkeimmän tapahtuman, klubi-illallisen alkuun on vajaa tunti. Juhlakerroksen salin pöydät on katettu, ja puhujanpönttö on tuotu paikalleen illan esitelmöijää, oikeushammaslääkäri Helena Rantaa varten. Ruoaksi on tänään lihapullia ja muusia sekä tietenkin kalapöytä ja klubin apteekkarien salaisella reseptillä valmistettua snapsisekoitusta.
Illallispöytiin on tuotu pöytäseurueiden viirejä – tuolla istuvat torstain ystävät, toi- saalla taas silakkaritarit.
Perinteistä opettajien pöytää ei kuitenkaan ole katettu enää aikoihin. Alun perin vahvasti akateeminen kerho on viime vuosina alkanut muuttua liikemiesten tapaamispaikaksi. Menneitä ovat ajat, jolloin Helsingin ruotsinkielisten koulujen oppilaita varoiteltiin miesopettajien torstaiaamuisesta kiukkuisuudesta.
Svenska Klubben lukee itsensä maan neljän klassisen herrakerhon joukkoon. Näihin kuuluvat kielikerhojen lisäksi talouspiirien Pörssiklubi ja sen ruotsinkielinen vastine Handelsgillet. Jäseniä Svenska Klubbenissa on vajaat kaksituhatta, joista klubi-iltoihin saapuu noin 50 kerrallaan.
Mukaan voi anoa pääsyä ”ruotsinkielinen herra”, joka saa suosittelijoikseen kaksi kerhon jäsentä. Varsinaisesta jäsenyydestä päättää hallitus.
Jäsenten keski-ikä on selvästi yli viidenkymmenen, mutta mukana on myös alle kolmekymppisiä.
Naisten suhteen ollaan tiukkoja. Klubiiltoihin he ovat tervetulleita ainoastaan esitelmöitsijöinä.
Vuosikymmeniä tyystin naisilta suljettu talo avautui kaikelle kansalle jo 30 vuotta sitten, kun klubitiloihin perustettiin vuokraravintola. Koskemattomana on säilynyt vain kolmas kerros, jonka Venäjän vallan aikaiset biljardipöydät ja kirjasto on yhä rauhoitettu ainoastaan klubilaisille.
Tänään talo muodostaa klubin suurimman tulonlähteen ja menoerän, sekä oikeastaan syyn koko olemassaoloon.
”Ei meillä ole mitään varsinaista tarkoitusta”, klubin hallituksen jäsen Henrik Degerman myöntää suoraan.
”Klubi on keskustelupaikka, jossa yhdistäviä tekijöitä ovat kieli ja tila.”
”Ja mikäs sitä on hyvässä seurassa ja hienossa paikassa.”
Herrat herkuttelevat soosilla
Joka kuukauden viimeisenä perjantaina hotelli Palacen kabinetissa kokoontuu lounaalle Läskisoosiklubi.
Bisnesmaailman eliitistä koostuvan herrakerhon tarkka jäsenlista ei ole julkinen, mutta kahteentoista jäseneen kuuluvat ainakin Teollisuuden ja työantajien entinen puheenjohtaja Johannes Koroma, Nokian pääjohtaja Jorma Ollila, pääkonsuli Heikki Tavela, UPM-Kymmenen hallituksen puheenjohtaja Vesa Vainio ja pankkiiri Björn Wahlroos.
Perinne on jatkunut jo 15 vuotta. Vain kesäisin pidetään taukoa. Läskisoosiklubi on monella tapaa klassinen herrakerho. Jäseneksi pääsee vain kutsusta, ja kutsun saava tarvitsee kaikkien jäsenten hyväksynnän. Poliitikot ja toimittajat on rajattu klubin ulkopuolelle epäluotettavina, mutta kutsuvieraiksi he sentään kelpaavat. Tapaamisten muoto on ruokailu, joka seuraa aina samaa kaavaa.
Ensin nautitaan Blody Maryt, sitten alkuruoka sesongin mukaan. Seuraavaksi päästään käsiksi pääruokaan, joka on aina läskisoosia ja kuoriperunoita. Ruokajuomaksi tarjotaan olutta ja snapsia, sekä vettä niille, ”jotka haluavat fuskata”.
Fuskaajia on useampia, sillä monen työpäivä jatkuu vielä lounaan jälkeen. Jälkiruoka vaihtelee kerrasta toiseen.
Sen jälkeen tarjotaan kahvia ja calvadosta. Kukin klubilainen isännöi lounasta vuorollaan. Isäntä vastaa lounaan laskusta ja kutsuu mukaan haluamiaan vieraita. Ainoastaan naisia ei sovi kutsua.
Läskisoosikulttuurin edistämisen lisäksi klubilla ei ole muuta tarkoitusta. Siellä ei pidetä esitelmiä, mutta keskustellaan ajankohtaisista aiheista. Vieraina ovat Tavelan mukaan käyneet ”kaikki mahdolliset”.
”Tasavallan presidenttiä emme tosin ole voineet kutsua hänen sukupuolensa vuoksi.”
Mikseivät naiset voi edes vierailla klubilla?
”Pitäähän meillä olla edes yksi paikka, jossa voimme olla heiltä rauhassa”, Tavela vastaa.
Edellinen presidentti sen sijaan aterioi klubilla, Tavela kertoo.
”Tai en minä nyt aivan varmasti muista, mutta olisi ihme jos hän ei olisi käynyt.”
Ylioppilaat laulavat salaa
Opiskelijamaailmassa on myös omia herrakerhoja. Salaseurojen perinne syntyi yliopistomaailmaan 1900-luvun alkupuolella vastareaktiona ylioppilaskunnan naisistumiselle.
Ensimmäiset seurat perustettiin osakuntien seniorijärjestöiksi, joihin kutsuttiin vain miespuolisia ylioppilaita. Vanhin lienee vuonna 1913 perustettu Nylands Nationin Stella Nylandsis. Wiipurilaisen osakunnan puolijulkinen Pukkiritarikunta lienee suunnilleen yhtä vanha, samoin kuin eteläsuomalaisten Laarus eli Lokkiritarikunta.
Seurojen tarkat jäsenluettelot tai toiminta eivät ole yleistä tietoa. Todennäköisesti ne kokoavat yhteen osakunnissa aiemmin opiskelleita miehiä akateemisiin pöytäjuhliin laulamisen ja juomisen merkeissä.
Salamyhkäisyydestään huolimatta yliopiston salaseurojen ei tiedetä koskaan konkreettisesti osallistuneen yliopiston tai yhteiskunnan kuohuntoihin.
Osakuntien seniorikerhojen lisäksi yliopistolla on toiminut vuosien saatossa salaseura jos toinenkin. Tyylien kirjo ulottuu kognitiotieteilijöiden huumorin piikkiin menevästä salaisesta tiedekunnasta historiallisiin herrakerhoihin.
Viimeksi mainittuihin kuuluu muun muassa Ville Vallgrenin ja Akseli Gallen- Kallelan ystävineen Pariisissa perustama Jeesus Syrakin ritarikunta. Se jatkaa professorisväen perinneyhdistyksenä tänäkin päivänä.
Salaseuroista urkkiminen on ymmärrettävästi vaikeaa. Tiedustelut törmäävät usein hiljaisuuden tai kieltojen muuriin, oli kysymys kuinka viaton tahansa.
Tähän on tietenkin hyvä syy. Salailu on salaseuran tärkein tehtävä. Muutenhan joku voisi huomata, ettei seuralla ole mitään salattavaa.
Nuorten miesten pöytä
Herrakerhotoiminnan yleisin muoto ovat joka kirkonkylässä kokoontuvat Rotary- ja Lions-klubit. Viime vuosina molemmilla on kuitenkin ollut selviä vaikeuksia rekrytoida uusia jäseniä. Klubien toiminta nähdään vanhojen ukkojen touhuna, joka ei kiinnosta ketään alle keski-ikäistä.
Vai kiinnostaako kuitenkin?
Suomessakin on jo vuodesta 1948 toiminut Round Table -niminen ”nuorten miesten palvelujärjestö”. Kerhon kantava ajatus on itsensä kehittäminen, johon pyritään kokoontumalla säännöllisesti ja seuraamalla esitelmiä.
Muistuttaa pelottavasti rotareita.
Nuorekkuudesta pitää kuitenkin huolen kerhon neljänkymmenen vuoden ikäkatto, jonka ylittävät jäsenet lempataan armotta ulos. Tästä huolimatta elinvoimaisella järjestöllä on tälläkin hetkellä noin 1 800 jäsentä.
Suurelle yleisölle Round Table on tuntematon. Pyöreän pöydän kokoustajat eivät pidä itsestään melua, vaikka eivät suoranainen salaseura olekaan.
Mukaan pääsee vain kutsusta. Eikä kutsun saamiseksi riitä, että on hyvä tyyppi. Parinkymmenen hengen klubeihin organisoituneen järjestön jäsenhankinta on palapeliä, jossa oleellista on jäsenen sopivuus kulloiseenkin kokoonpanoon. Jäsenkanta pyritään pitämään mahdollisimman monipuolisena. Tyypilliseen soluun kuuluu sotilaita, maanviljelijöitä, yrittäjiä ja duunareita tarkassa suhteessa.
”Sekoitus luo mielenkiintoisia keskusteluja”, selittää nimettömänä pysyvä järjestön jäsen toiminnan kiehtovuutta.
”En usko, että omin päin olisin tutustunut näin erilaisiin ihmisiin”.
Maailmalla Round Table on Rotaryklubin ja Vapaamuurarien tapaan ongelmissa jäsenmäärän huvetessa. Esimerkiksi järjestön emämaassa Englannissa on jouduttu turvautumaan televisiomainoksiin. Ikärajaa on joissain maissa nostettu 45 vuoteen.
Jopa naisten hyväksymisestä jäseniksi on keskusteltu, mutta toistaiseksi heidät on osoitettu omaan ”sisarjärjestöönsä” Ladies’s Circleen.
Suomessa ja muissa pohjoismaissa järjestö voi vahvasti. Syy on raadollinen: täällä jäsenistöä ei rasiteta suuren maailman tapaan vaatimuksilla vapaaehtoistyöstä tai hyväntekeväisyydestä. Oman itsen palvelu riittää.
Naisillekin jotain
Herrakerhojen vastapainoksi myös naisilla on omia kerhojaan ja verkostojaan. Näistä kuuluisin ja vaikutusvaltaisin lienee eduskunnan naiskansanedustajien verkosto. Vuonna 1991 perustetun verkoston tarkoitus on edistää tasa-arvon kehitystä ja siihen kuuluvat kaikki naiskansanedustajat. Mukana ovat kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta.
Suurelle yleisölle naisverkosto on tuttu lähinnä Apu-lehdessä julkaistuista toimittaja Aarno ”Loka” Laitisen kirjoittamista fiktiivisistä pöytäkirjoista, joissa verkosto kuvataan lähinnä juorukerhoksi. Tosiasiassa verkostolla on ollut todellista merkitystä esimerkiksi käsiteltäessä oikeutta subjektiiviseen päivähoitoon.
Kaiken kansan herrakerhoja vastaavia klubeja on perustettu myös naisille. Yleensä niiden historia juontaa kuitenkin jonkin herrakerhon vaimojen järjestöön. Hyvän esimerkin tarjoaa Round Tablen yhteyteen perustettu Ladies’s Circle, jonka jäseniksi kutsuttiin alun perin Round Tablen jäsenten rouvia.
Molempien kerhojen toiminnan ydin on erilaisten ihmisten tapaaminen, mutta muuten painotukset vaihtelevat. Rouvajärjestössä tapaamisia hoidetaan usein vähemmän kaavamaisesti ja jäsenet voivat jättäytyä kiireiden yllättäessä vapaammin pois toiminnasta.
Ladies’s Circle panostaa myös Round Tablea enemmän hyväntekeväisyyteen. Myös keskustelutilaisuudet ovat vähemmän muodollisia kuin Round Tablella.
Herrakerhon tunnuslause, ”Omaksu, Kehity, Suvaitse”, muokattiin rouvakerholle muotoon ”Ystävyys Suvaitsevaisuus, Palvelualttius.”
”Tänä päivänä osa Ladies’s Circlen klubeista on erkaantunut melko kauas Round Tablesta”, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Tuuli Jansson.
”Monessa kerhossa on jo enemmistö sinkkusiskoja, joiden jäsenyyteen miehet eivät liity millään tavalla.”
Äkkiseltään ajatus sukupuolen perusteella jaetuista kerhoista tuntuu olevan kuin toissa vuosisadalta. Jansson tai eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja Mikaela Nylander eivät kuitenkaan näe niissä mitään pahaa.
”Jos miehet haluavat kerhoilla keskenään, niin mikäs siinä”, Nylander toteaa.
”Onhan naisillakin omia marttakerhoja, joihin miehet eivät ole tervetulleita. Eivät ne ole keneltäkään pois.”
Sekaseuroista sen sijaan ei voi sanoa samaa.
Muutamat pikkukaupunkien rotariloosit ovat viime vuosina avanneet jäsenyytensä myös naisille. Samalla niistä jättäytyi pois kasapäin vanhoja loossiveljiä.
Juha Merimaa
kuva Juuso Westerlund
