Tällä asenteella minusta ei olisi tullut haudankaivajaa.
Kurkistan Hietaniemen hautausmaan puiden alla Mikhel Altmetsin kaivamaan kuoppaan ja voin pahoin. Myöhemmin illalla olo on ahdistunut, enkä tahdo saada nukuttua. Unissa luurangot lyövät toisiaan haravalla ja kirkonkellot soivat liian kovaa.
Altmets kaivaa kuolleille kuoppia niin pakkasella kuin helteellä. Hän on ammatissa, jossa kuolema on kohdattava päivittäin. Kohtalot ja yksilöt on pystyttävä unohtamaan.
Surutyöhön perehtyneen psykologin ja tutkijan Soili Poijulan mukaan kuolemaa lähellä olevissa töissä pärjäävät vain ihmiset, jotka ovat ulospäin suuntautuneita, huumorintajuisia ja joustavia. Ihmisen täytyy myös osata purkaa kokemuksiaan työyhteisössä ja läheisten kanssa. Pahaa oloa ei saa jäädä hautomaan.
Mietin silti, kuinka Altmets pystyy siihen. Entä kuolinpaikkoja siivoava Sinikka Vesanen tai teho-osastolääkäri Janne Reitala. Eikö työpäivän jälkeen ole paha olo?
Mihkel Altmets, haudankaivaja
Ensimmäisenä työpäivänä minua pelotti. Oli tammikuu, kolmekymmentä astetta pakkasta ja puolitoista metriä lunta. Minulla oli vain kangashansikkaat. Rauta kanki painoi kaksikymmentä kiloa.
Joku tuli näyttämään, että tuohon se kuoppa tulee. Toiset kaivoivat montun puolessa päivässä, mutta minulta kului koko päivä, että sain roudan pois. Täytyy kaivaa vähintään viisi vuotta, jotta tuollaiset asiat oppii oikein kunnolla.
Haudankaivajan ammatti oli minulle alun perin tilapäisratkaisu. Olen kotoisin Virosta ja aloitin työt siellä vuonna 1982. Olin käynyt keskikoulun ja ajattelin mennä yliopistoon. Siinä oli kuitenkin se vika, että kun Virossa pääsi armeijasta, piti kahdessa kuukaudessa mennä töihin. Muuten eläkeputkeen olisi tullut katkos. Sitten tuli myös otettua vaimo ja tehtyä lapset. Rahapuoli piti hoitaa ja haudankaivaja saa sitä enemmän palkkaa, mitä enemmän kaivaa.
Kymmenen vuoden jälkeen tulin Suomeen. Hietaniemen hautausmaalla olen ollut töissä 15 vuotta.
Olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen työhöni. Se on fyysisesti rasittavaa, mutta on mukavaa, kun saa tehdä työtä omassa rauhassa. Pysyyhän siinä kuntokin hyvänä. Välillä ajattelen kuitenkin, että pitäisi tehdä jotakin muuta.
Kun ensimmäinen vainaja tuli vastaan, en oikein tiennyt mitä tapahtuu. Olin kauhistunut. Minulle tuli surullinen olo aina, kun oli hautajaiset. En ollut tottunut siihen, että on niin paljon surua ympärillä. Alkuaika oli raskasta. Olin aina mukana hautauksissa ja tapasin omaisia. Suomessa se ei onneksi kuulu työhöni.
Työpäivän jälkeen otimme vaimon kanssa lapset ja menimme rantaan pelaamaan pallopelejä. Siinä sai ajatukset muualle. Nykyisin pelaamme työporukalla lentopalloa kerran viikossa, ja käyn iltaisin lenkillä. Muuten selviän surusta puhumalla ja huumorilla. Voi olla, että pakenen surullisuutta ja vakavuutta olemalla ylienerginen. Vainajien kustannuksella ei kuitenkaan tee mieli vitsailla.
Enää kuolema ei rassaa samalla tavalla kuin alkuaikoina. Olen kai turtunut. Kuitenkin aina, kun joku nuori ihminen haudataan, herää kysymyksiä. Oliko elämä nyt siinä? Joskus on lähtenyt pisaroitakin silmistä, kun ajattelee omia lapsia kotona.
Tiedän, että läheisen ihmisen kuolema tuntuu aivan erilaiselta kuin se, jota näen hautausmaalla. Olen menettänyt muun muassa äitini. Silloin kaikki muistot tulivat mieleen. Ryhdyin miettimään, mitä kaikkea olisin voinut tehdä vainajan kanssa. Ei siinä auttanut, että olen haudankaivaja.
Mielestäni kuolemaan pitäisi suhtautua niin kuin ennen vanhaan. Se on luonnollista, niin kuin lapsen syntymä tai vanhuksen kuolema. Tänä päivänä kuolema on kuitenkin laitostunut. Emme näe, kuinka ihmisen tila heikkenee vähitellen, emmekä siksi totu ajatukseen kuolemasta.
Minä olen tottunut ja olen varma, ettei kaikki lopu siihen. Minulla on siitä kokemusta. Näin äitini hengen sen jälkeen, kun hän oli kuollut. Sen jälkeen en ole pelännyt.”
Sinikka Vesanen, siivooja.
Kun siivosin kuolleen asuntoa ensimmäisen kerran, ajattelin vain, että minulla oli oikeat välineet ja aineet mukana. Tietysti tuli myös vähän sellainen olo, että tämä on ollut jonkun ihmisen koti.
Asunto oli kerrostalokaksio Porissa. Vainaja oli maannut siellä elottomana viikon, ennen kuin hänet löydettiin. Se oli mielestäni surullista. Nykypäivänä aivan liian moni joutuu kuolemaan yksin.
Tälle vanhukselle oli ilmeisesti tullut jonkinlainen verensyöksy. Seinät olivat tahriintuneet. Jouduimme putsaamaan niitä ja repimään tapettia. Vanhuksesta oli jälkenä vain lattiaan kiinni jäänyt hiustukko. Vainaja oli viety jo pois. Niin on yleensä aina, sillä ennen siivoajaa paikalla käy lääkäri tai poliisi.
Oikeastaan ruumis sohvalla on sama, kuin jos kesäkuumalla jättäisi pöydälle kilon jauhelihaa. Muutaman viikon päästä siinä kuhisee raatokärpäsiä. Ötököitä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut. Kun niitä on, terveyslautakunta käy myrkyttämässä ennen siivousta. Joillakin erityistyöryhmillä on myös oikeus myrkyttää itse.
Kun olin pessyt paikan lattiasta kattoon, laitoin välineet pesuun. Seuraavaksi suljin pois heitettävät tavarat pusseihin ja jätin toimitettavaksi ongelmajätelaitokselle. Lopuksi menin varastolle suihkuun, minkä jälkeen olin valmis uuteen tehtävään. En pohtinut asiaa sen enempää.
Ennen siivoojaksi ryhtymistä työskentelin autokaupan ajoneuvosihteerinä. Perheeni muutti vuonna 1985 Helsingistä Poriin. Jouduin vaihtamaan ammattia, sillä kaupungissa oli kova työttömyys, eikä oman alan töitä ollut saatavilla. Ajattelin, että on aivan sama kuinka itsensä elättää, kunhan se vain on rehellistä työtä.
Siivosin aluksi karmeassa paikassa, osuusteurastamolla. Asetin rajaksi, ettei minun tarvitsisi mennä sille puolelle, jolla ruhot roikkuivat. Luulin olevani heikkohermoinen.
Pian teurastamosiivous loppui ISS:ltä ja sain paikan samasta firmasta erikoistyöryhmän vanhimpana. Ryhmä teki tilaustöitä, jotka tulivat yllätyksenä ja nopeasti. Tehtäviin kuului kaikenlaista, esimerkiksi laivapalosiivouksia, tulipalojen jälkisiivouksia ja sitten oli näitä tapauksia, joissa asunto siivottiin vainajan jäljiltä.
Ketään ei onneksi pakoteta siivoamaan kuolinpaikkoja. Työnjohtaja kysyi aina ensin olisimmeko valmiita lähtemään. Hän ei pyytänyt nuoria tai sellaisia, jotka hän tiesi herkkänahkaisiksi. Tässä tehtävässä on oltava rauhallinen ja työ on otettava työnä. Siitä ei saa luoda kauhukuvaa. Korvien välissä täytyy olla selvänä, että kuolema kuuluu yhtenä osana elämään.
Oma elämänasenteeni on sellainen, et ten hätkähdä ihan pienestä. Mielestäni ihmiset ovat kuin kukkia. Keväällä ne puhkeavat ja syksyllä ne kuolevat. Opin jo kotona ajattelemaan, että jos ihminen on kuollut, niin ei se mitään pahaa tee. Olin kai siksi sopiva tähän työhön.
Läheisen kuolema tuntuu aivan erilaiselta kuin työn kautta kohtaamani kuolema. Koin sen, kun löysin oman mieheni menehtyneenä mökiltä. Hän ei tuntunut enää siltä samalta mieheltä, jonka olin tuntenut. Osasin silti suhtautua rauhallisesti. Istuin ja odottelin hänen kanssaan siihen asti, kunnes poliisit ja ruumisauto ajoivat 28 kilometrin päästä Porista paikalle.
Menetin myös viisi muuta lähiomaista samoihin aikoihin. Se oli rankkaa. Sain tiedon sairaalasta enkä ollut voinut itse olla lähellä koko ajan. Se tuntui pahimmalta. Olen silti tyytyväinen, että mieheni sai kuolla tutussa paikassa päiväunia nukkuen. Hän oli sairas pitkään. Toivon, että hänellä ei ole nyt kipuja, vaan hyvä olla.
Kuolemaa siivotessa mietin usein, miksi niin moni kuolee yksin ja miksei kukaan käy katsomassa vanhuksia. Olemme etääntyneet kuolemasta. Normaalit työssä käyvät ihmiset eivät edes kohtaa kuolemaa. Yhtäkkiä vaan tulee sairaalasta tieto siitä, että joku lähiomainen on kuollut. Niin ei pitäisi olla.”
Janne Reitala, lääkäri
Tilastollisesti joka toisen Mediheli- työvuoroni aikana kuolee joku. Äkkikuolemia on sattunut kohdalleni kahdenkymmenen työvuoden aikana satoja, jos ei aivan tuhatta. Kuolemaan ei koskaan totu kokonaan, mutta yleensä edellisen päivän tapahtumat eivät enää vaivaa seuraavana aamuna. En muista jälkeenpäin kuin erikoisimmat tapaukset.
Mielestäni kuoleman keskellä työskenteleminen ei ole pelkästään ahdistavaa. En ainakaan tiedosta, että se painaisi minua. Tämän ammatin hyvä puoli on se, että pystyy erottamaan isot asiat pienistä myös yksityiselämässä. Ihan mitätön asia ei suista tolaltaan, kun töissä näkee, mikä on oikeasti tärkeää.
Lääkärinä kuolemaan suhtautuu samoin kuin tavallisetkin ihmiset. Yllättävä äkkikuolema tuntuu väärältä ja surulliselta. Mieleen jäävä traaginen tapaus on usein lapsen äkkikuolema tai sellainen, jossa kuoleman aiheuttama vamma on syntynyt kohtuuttomalla tai käsittämättömällä tavalla. Jos aikuinen ihminen kuolee liikenneonnettomuuden seurauksena, se ei ole ihmeellistä. Toista on, kun rattijuopon ajama auto surmaa satunnaisen jalkakäytävällä näyteikkunoita katselevan ihmisen.
Pohdin pienten lasten kuolemaa enemmän, kun omat lapseni olivat pieniä.
Muistan yhden lapsen, joka oli sairastunut jonkinlaiseen rokkotautiin. Olisikohan se ollut vesirokkoa? Aivan tavallisen viattoman taudin jälkeen hän sai yllättäen pahan yleisinfektion ja menehtyi kotiinsa. Oma lapseni oli tuolloin saman ikäinen ja sairasti samaa rokkoa. Se mietitytti jonkin aikaa.
Valmistuin Helsingin yliopistosta vuonna 1982, minkä jälkeen olin töissä terveyskeskuksessa ja eri sairaaloissa pääkaupunkiseudulla. Työskentelin myös kuusi vuotta lääkäriambulanssissa.
Kun työskentelin lääkäriambulanssissa, olin vielä nuori kloppi eikä minua koulutukseni aikana ollut valmistettu millään tavoin kuoleman kohtaamiseen. Siihen liittyvät asiat alkoivat mietityttää vasta myöhemmin, joskus 1990-luvulla.
Ymmärsimme tuolloin kollegojen kanssa, että yksi tavallisimmista potilasryhmistämme ovat äkkikuoleman kohtaavat. Päätimme pohtia tarkemmin, miten tällaiset tilanteet hoidetaan hyvin. Kerroimme toisillemme kokemuksistamme ja tuloksena syntyi jonkinlainen epävirallinen toimintatapa. Siitä huolimatta joudun kuoleman edessä aina tuomaan myös oman persoonani peliin.
Kohtaan kuolleiden omaisia usein. Niissä tilanteissa sanoilla ei ole mitään merkitystä. Lohduttaa voi vain esimerkiksi koskettamalla. Ennen muuta Medihelissä työhön kuuluu se, että kuolinpaikalta ei häivytä roottorin lavat väpättäen.
Ensin kuvailemme omaisille, mitä on tapahtunut. On myös tärkeää painottaa, ettei kuolema ollut kenenkään vika. Äkkikuolemiin liittyy usein voimakas syyllisyyden tunne. Omaiset kysyvät itseltään miksi tuli mentyä kauppaan, vaikka näki että toinen oli vähän huonon värinen, tai miksei pakottanut toista menemään lääkäriin, vaikka näki huonon olon.
Lääkärinä tarjoan kuolleen läheisille mahdollisuuden ottaa yhteyttä myöhemmin. Korostan usein sitä, ettei kuolema ole ollut uhrille kivulias. Se näyttää lohduttavan. Vielä yksi hyvin tärkeä seikka on menehtyneen kunnioitus: kuolleitakin pitää kutsua aina nimeltä.
Keskimmäinen lapsistani pelkää hetkittäin kuolemaa. Koetan lohduttaa häntä korostamalla sitä, mikä on hyvää nyt. En lupaa toista elämää. Koen kuoleman peruuttamattomana.
Omaa kuolemaani en mieti kovinkaan usein. Kohdalleni ei ole sattunut sellaista vakavaa sairautta tai muuta, joka olisi pysäyttänyt. En ole liioin menettänyt ketään läheistä. Olen kuitenkin varmaa, etteivät lukuisat näkemäni kuolemat lievennä millään tavoin kauhua, jonka läheisen kuolema aiheuttaa.
Elina Kervinen
kuvat Timo Wright
