Väkivaltaviihteellä on yhteiskunnallinen tehtävä, sanoo Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon. Nykyihmiset elävät niin turvallisesti, että pienetkin riskit herättävät suuria pelkoja ja jopa vihaa. Väkivaltaviihde tarjoaa mahdollisuuden purkaa niitä.
”Pelkoa ja agressioita voidaan työstää fiktiivisen tilanteiden kuvaamisen kautta”, Bacon sanoo. Hän ja lukuisat muut tutkijat käsittelevät väkivallan estetiikkaa Helsingin yliopiston seminaarissa 15. lokakuuta.
Väkivallan katselusta voi olla haittaakin. Baconista on periaatteessa mahdollista, että televisioväkivalta olisi viimeinen, väkivaltaan johtava pisara. Mutta onko riski niin iso, että tarvittaisiin esimerkiksi laajaa sensuuria?
”Tätä voisi verrata esimerkiksi siihen, että karhu tappaa ihmisen. Heti joku ehdottaa karhujen kaatamista, vaikka vastaavaa ei olisi sattunut sataan vuoteen.”
Bacon muistuttaa, että vaikka kuvitteellista väkivaltaa on tarjolla paljon, todellisen väkivallan näyttämistä ei hyväksytä.
”Olemme tulleet kauas julkisista teloituksista ja gladiaattoritaisteluista. Niihin verrattuna aikamme väkivaltaviihde edustaa melkein henkisen tason kasvua.”
Viestinnän tutkija Anna Mäkelä Helsingin yliopistosta sanoo, ettei väkivallan esittämistä aikuisille sinänsä voi tuomita. Ihmiset valitsevat, mitä katsovat.
Myös Mäkelästä väkivallan katsominen voi auttaa pelkojen käsittelyssä, mutta myös identiteetin rakentamisessa. Katsojalle rikolliset ovat poikkeavia yksilöitä, joihin hän voi peilata itseään.
”Oma suosikkisarjani Sopranos on väkivaltainen, mutta se ei ahdista, koska sarja kuuluu toiseen, fiktiiviseen maailmaan.”
Raiskauksia käytetään Mäkelän mukaan elokuvissa tehokeinoina tai tarinan käynnistäjinä ja television pitkissä draamasarjoissa ne ovat välttämätön paha: juonen osa, jolla ei ole suurta merkitystä. Tätä voi hänestä pitää naisiin kohdistuvan väkivallan väheksymisenä.
Kuvitteellista väkivaltaa on ollut aina, huomauttaa Turun yliopiston mediatutkimuksen professori Veijo Hietala. Antiikin tragediat olivat erityisen julmia. Shakespearen näytelmissä tapetaan usein puoliväliin mennessä puolet henkilöhahmoista.
”Fiktiivinen väkivalta voi olla terapeuttista.” Väkivallan pitää kuitenkin olla ”oikeanlaista”, niin kuin Dirty Harry -elokuvassa. Siinä Clint Eastwoodin esittämä mies ottaa pahiksen rankaisemisen omiin käsiinsä, kun oikeuslaitos ei siihen pysty.
Elokuva on rakennettu niin, että katsoja kokee sankarin suorittaman murhan oikeudenmukaiseksi. ”Väärää” on tarkoitukseton väkivalta.
Hietalan mukaan tavallisten ihmisten moraalikäsitys poikkeaa yhteiskunnan virallisesta moraalista. ”Oikeutettua” fiktiivistä väkivaltaa tarvitaan, jotta yhteiskunta voi toimia kohtuullisen väkivallattomasti.
Hänestä verikostot eivät yleensä siirry normaalielämään voimakkaan kulttuurisen kasvatuksen ansiosta. Kuoren murtamiseen tarvitaan poikkeustilanne, esimerkiksi sota.
Hietalan mielestä väkivaltaviihteen käyttöä jopa väkivaltaisuuden hoidossa kannattaisi tutkia.
”Jos logiikkani pitää paikkansa, väkivaltaiset teot johtuvat siitä, ettei ihminen ole päässyt purkamaan väkivaltaisia impulssejaan.”
Elina Venesmäki
Väkivallan estetiikka -seminaari 15. lokakuuta klo 10-18 Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhan puolen auditoriossa IX.
