Kaksi novellikokoelmaa julkaissut Tuuve Aro (s. 1973) avaa esikoisromaanissaan kiinnostavan näkökulman ihmisyyden peruskysymyksiin ulkoisten arvojen turruttamassa yhteiskunnassa.
17-vuotiaaksi kellarissa kasvaneen rujon kauniin Karmiinan maailma on rakentunut pimeydestä, saunansytykelehdistä, humalaisten jorinoista ja väkivaltaisen isännän visiiteistä. Suurinta lohtua kellarielämään tuo lehtikuva jouluisesta perheidyllistä. Sen äärellä tyttö päättää karata vankeudestaan ”tarunhohtoiseen Kaupunkiin”. Matkalla maalta kohti viattomuuden menetystä Karmiina kohtaa yhteiskunnan marginaaliin joutuneita ihmisiä. Ajautuupa Karmiina keskelle Vihreän Vaaran vallankumoustakin, jossa hän agitoi sujuvasti mukana lehdistä opituin lausein.
Tämän nykyajan Kaspar Hauserin, muilta eristyksissä kasvaneen lapsen, kannoilla seuraa lempeä komisario Mielonen, jolla unen ja toden raja häilyy.
Karmiinan vartalon toinen puoli on kauniin tytön, toinen muiden silmissä karmivan muotopuolen. Katseella kahlitsevalta yhteiskunnalta pimennossa kasvanut tyttö avaa ulkoisten ennakkoluulojen vangeiksi joutuneille mahdollisuuden nähdä itsensä toisin. Uuden ystävän Maisan pyörätuolikin näyttää ”hopeanhohtoiselta istuimelta”, josta kerrotaan ihmisille elämän tarkoituksesta.
Yhä lähemmäs yhteiskuntaa tullessaan kaksikasvoinen outolintu kohtaa myös oman peilikuvansa. Klassinen itsestään tietoiseksi tulemisen hetki tappaa hänen viattoman alter egonsa, lemmikkikuoriaisen Kasparin.
Ulkonäkönsä takia tuomitun Karmiinan uneen Kaspar ilmestyy vielä kovasti Kafkan Gregor Samsaa muistuttavana. Muodonmuutokseen viittaa myös kirjan keskeinen ristiriita ihmisen ulkoisen ja sisäisen olemuksen välillä. Näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta on siis kyse.
Kirjan unenomaisissa kauhukuvissa Karmiina tuo mieleen Auli Mantilan hyytävän Neitoperho-elokuvan Eevin. Mistä kumpuaa näiden alkuvoimaisten naisten suhde väkivaltaan ja moraaliin? Aron romaanissa raju hylkäämiskokemus ja itse koettu väkivalta johtavat hurjiin tekoihin.
Aro kuljettaa tarinaa novellimaisin näkökulmanvaihteluin ja liikkuu sujuvasti hahmojensa päiden sisällä. Henkilögalleriassa vilahtelee myös Aron aiemmasta tuotannosta tuttujen mehukkaiden ja nyrjähtäneiden tyyppien piirteitä.
Moniulotteisempaa pohdintaa heidän sisäisistä maailmoistaan jää kuitenkin kaipaamaan. Vaikka Aro kuvaa oivasti ulkoisen ja sisäisen ristiriitaa ja yllättää lukijansa yhä uudelleen, hän sortuu välillä ohuisiin stereotypioihin. Kirjan näkökulmissa on samaa viatonta naiiviutta kuin puusta pudonneessa Suomessa itsetietoisen Euroopan reunalla. Oivallukset tuntuvat tosilta, mutteivät kovin tuoreilta.
Pelottavia ja valaisevia peilejä Karmiinat ja Kasparit kuitenkin meille tarjoavat. Mielellään tutkailisi Karmiinan kautta maailmaa pitempäänkin ja syvemmältä, ennen kuin Aro antaa taas lumen armahtavan valkoisen peittää kaiken alleen.
Maria Lyytinen
Tuuve Aro, Karmiina, WSOY, 2004.
