Miia Haaviston ilme ei lupaa hyvää. Hän lukee nopeasti läpi paperin, jolla anon kahtatuhatta euroa työstääkseni käsikirjoituksen dokumenttiin viherkasveista suomalaisessa sisustuksessa.
”Et sinä kyllä tukea saisi”, hän toteaa ykskantaan.
”Ensinnäkin viherkasvit vaikuttavat pikemmin televisio-ohjelman kuin luovan dokumentin aiheelta. Toisekseen hakemus on aivan liian ylimalkainen, jotta siitä saisi otetta.”
Lopuksi huomion kohteeksi joutuu vielä kokemuksen puute.
”Yliopistolla tehdyistä elokuvaopinnoista ei ole apua. Täytyisi olla käytäntöä”, Haavisto päättää tuomionsa.
Perusteluissa kuuluu rutiini. Haavisto on Suomen elokuvasäätiön tuotantoneuvoja, joka saa parikymmentä apurahahakemusta viikossa. Valmiiksi elokuviksi niistä päätyy murto-osa.
Suomen elokuvasäätiö on kotimaisen elokuvatuotannon tärkein tukija. Se perustettiin 1970-luvulla korvaamaan kankeat tuotantolautakunnat, joista elokuvien tuki saatiin usein myönnettyä vasta elokuvan valmistuttua.
Säätiössä byrokratia karsittiin minimiin. Lautakuntien paikoille astuivat tuotantoneuvojat, joille anomukset esitetään. Heille annettiin myös valta tehdä päätös tuen myöntämisestä käytännössä itsenäisesti.
Nykyään säätiössä istuu kolme tuotantoneuvojaa. Suurimman, noin neljän miljoonan euron rahakasan päällä istuu Olli Soinio, jonka vastuulla ovat kotimaiselle yleisölle suunnatut isot teatterielokuvat.
Hieman pienempi, noin kolmen miljoonan euron potti on Petri Rossilla, joka vastaa pienemmälle yleisölle ja ulkomaille suunnatuista teatterielokuvista Televisiotuotannoista, kuten dokumenteista, animaatiosta ja lyhytelokuvista vastaavan Haaviston jakama potti on pienin, noin 2,3 miljoonaa euroa. Hakemuksia hän saa silti eniten.
”Vaikuttaa siltä, että dokumenttien kohdalla ihmisten kynnys lähestyä säätiötä on kaikkein alhaisin”, Haavisto toteaa.
Hän kertoo, että osa pyynnöistä on ylimalkaisia ehdotuksia, joissa kerrotaan vain ”mielenkiintoisesta tyypistä, josta voisi olla hyvä tehdä elokuva”. Toinen ääripää ovat satoja sivuja lähettävät pöytälaatikkokirjailijat.
”Katsos nyt vaikka tätäkin”, Haavisto huokaa ja heiluttaa parisataasivuista paperinivaskaa.
”Luen tietysti kaikki saapuvat hakemukset, mutta mistä minä tälle löydän aikaa?”
Haavisto soitti hakijalle ja pyysi tätä tiivistämään hakemustaan. Hakija pyysi Haavistoa miettimään, miten sitä pitäisi karsia.
”Jouduin selittämään, että tehtävänäni ei ole olla tässä dramaturgina.”
Jotain Haavisto silti tietää dokumenttien teosta. Kymmenen vuotta sitten hän oli vielä oikeustieteen opiskelija Helsingin yliopistolla. Silloin hän tuskastui opintojen epäyhteiskunnallisuuteen ja haki valtiotieteelliseen.
Sekään ei riittänyt. Kiinnostus dokumentteihin ajoi pyrkimään Taideteollisen korkeakoulun dokumenttiohjaajalinjalle. Haavisto hyväksyttiin sisään toisella yrittämällä.
Nyt kolmekymmentäkaksivuotias Haavisto on paitsi oikeustieteen kandidaatti myös lopputyötä vaille valmis dokumenttiohjaaja, jolla on takanaan kolme opintoihin liittyvää ohjaustyötä.
Nyrkkeilyvalmennusta seuraava Valmentaja valmistui vuonna 2000. Seuraavaksi Haavisto lähti Beniniin tekemään voodoopapista kertovaa dokumenttia Mies nimeltä Tiistai. Molemmat kuvaavat läheltä miehisiä päähenkilöitä, jotka saavat kertoa pitkään ja omin sanoin tekemisistään.
Kuvat eivät silti ole vailla yhteiskuntakritiikkiä. Mies nimeltä Tiistaissa voodoopappi puhuu suuria maailmasta ja elämästä. Filosofisten puheiden väliin Haavisto on leikannut työntäyteisiä kuvia perheen naisista, jotka hoitavat arjen askareet. Haavisto on tehnyt myös toisen Afrikkaan sijoittuvan dokumentin.
Vuonna 2003 hän teki yhteistyössä Sonja Lindénin kanssa Ruandasta kertovan dokumentin, joka oli vuoden Yhteisvastuu- keräyksen avausfi lmi. Sitten ohjausopinnot jäivätkin jäihin. Oikeustieteen kandidaatiksi valmistunut Haavisto värvättiin lakimieheksi teatteri- ja mediatyöntekijöiden yhdistykseen. Sieltä hän siirtyi viime tammikuussa nykyiselle paikalleen tuotantoneuvojaksi.
Arvostelijoiden mielestä Haavisto ja muut tuotantoneuvojat käyttävät työssään suhteetonta valtaa. Useat elokuvahankkeet elävät tai kuolevat tukipäätöksen varassa. Viime vuosina tehdyistä kokoillan elokuvista vain Tony Halmeen tähdittämä Ponterosa on tehty ilman säätiön tukea.
Haavisto kertoo, että tuesta päättäviä tuotantoneuvojia lähestytään usein hyvinkin nöyrästi ja laskelmoiden.
”Ikävimmältä tuntuu se, kun hakemuksesta tulee vaikutelma, että yritetään vedota minuun esimerkiksi nuorena naisena tai äitinä, vaikka en edes ole äiti.” Hän ei pidä omia mieltymyksiään tärkeinä tukipäätöksissä.
”Tärkeimpiä kriteereitä ovat hankkeen sisältö ja hakijan aiemmat näytöt. Uskoisin, että joku toinen paikallani oleva päätyisi valtaosassa tapauksista samoihin päätöksiin kuin minäkin.”
Haavisto muistuttaa myös, että tuotantoneuvojien paikat ovat aina määräaikaisia. Haaviston pesti loppuu 2007.
Elokuvasäätiön nettisivuja selatessa törmää tylyltä vaikuttavaan listaan vastauksia usein kysyttyhin kysymyksiin. Säätiö kertoo suoralta kädeltä, että tukea ei kannata hakea harrastelijatöihin, omien tuotantojen levittämiseen eikä tapahtumien järjestämiseen.
Kun tästä huomauttaa, Haaviston juristitausta nostaa päätään. Hän viittaa säätiön hallituksen hyväksymään tukiohjeistoon, jossa säätiön myöntämä tuki rajataan tiukasti ammattimaiseen elokuvatuotantoon.
Voiko säätiötä edes lähestyä ilman taiteiden maisterin papereita?
”Alan koulutus on tietysti etu tukea haettaessa”, Haavisto vastaa.
Hän lisää kuitenkin, ettei kaiva hakemuksesta ensimmäisenä esiin ansioluetteloa.
”Jos suunnitelma on tarpeeksi kiinnostava, se voi korvata kokemuksen puutetta.” Lisäksi elokuva-alalle voi pätevöityä myös tekemällä.
”Hyvinkin pienellä budjetilla voi tehdä näyttävää jälkeä, jolla voi todistaa osaavansa asiat.”
Helpolta alkuunpääsy ei silti kuulosta. Ensin pitäisi olla pätevyyttä ja sitten vielä tarkka suunnitelma. Kynnystä on pyritty helpottamaan porrastamalla tuki kolmeen vaiheeseen.
Uudelle hankkeelle voi anoa ensin käsikirjoitustukea. Tuen suuruus on kokonaisuudessaan 2000-3000 euroa. Sitä myönnetään dokumenttipuolella noin joka viidennelle hakijalle.
Käsikirjoitusvaiheen jälkeen voi hakea kehittämistukea. Korkeimpana portaana on tuotantotuki, joka voi nousta satoihin tuhansiin euroihin.
Haaviston vastuualueella käsikirjoitustukea saaneista elokuvista kymmenesosa päätyy tuotantoon asti. Luku kuulostaa pieneltä, mutta Haaviston mukaan se on tarkoituksenmukaista.
”Ajatuksena on, että saa myös epäonnistua. Kaikista hankkeista ei koskaan tule toteutusvalmiita. Esimerkiksi dokumentin kohteeksi ajatellun henkilön elämäntilanne voi muuttua äkisti.”
Unohdetaan hetkeksi kielteiset päätökset ja keskitytään myönteisiin. Yhdeksän kuukauden aikana Haavisto on myöntänyt tukea yli sadalle hankkeelle. Joitain Haaviston aikana päätetyistä elokuvista on jo valmistunut, kuten kainuulaisesta junavaunutehtaasta kertova tunnin dokumentti Kainuun tähti.
Projekteista ei Haavistolla ole pulaa. Kolmena päivänä viikossa hän tapaa tekijöitä, käy katsomassa töiden etenemistä ja kirjoittaa päätöksiä. Maanantait ja perjantait kuluvat kotona hakemuksia lukiessa. Puhelinpäivystyksen hän on rajoittanut muutamaan tuntiin viikossa.
Haavisto harmittelee kiirettä, jonka vuoksi hakemusten keskimääräinen käsittelyaika tuppaa venymään yli 4-6 viikon tavoiteajan. Toisaalta hän iloitsee työn monipuolisuudesta. Hakemusten aiheet vaihtelevat Oulunsalon lentokentän laidalla asuvan miehen tarinasta Pirjo Honkasalon pitkiin dokumentteihin Euroopan kriisialueilta. Suomalaiset dokumentit ovat saaneet viime aikoina tunnustusta myös maailmalla.
Haaviston mukaan se on seurausta lahjakkaista tekijöistä ja vuosien työstä dokumenttielokuvan aseman kohentamiseksi.
”Maailmalla monet ovat suorastaan kateellisia, kun täällä päästään kuvaamaan dokumentteja fi lmille. Suomalainen dokumenttielokuva on korkeatasoista ja kestää hyvin vertailun minne tahansa.”
Fiktion puolella asiat eivät Haaviston mukaan ole aivan yhtä hyvin. Televisiossa muodit tuntuvat liiankin vahvoina.
”Viime aikoina on tullut liiaksi asti hakemuksia, joissa suunnitellaan menestyvistä kaupunkisinkuista kertovia uskottomuusdraamoja ja lapsettomuuden käsittelyä. Vaikka tietysti näihinkin aiheisiin voi löytyä uusia, mielenkiintoisia näkökulmia.”
Lyhytelokuvan tasoakin hän arvostelee.
”Monet ohjaajat ja käsikirjoittajat suhtautuvat lyhyisiin töihin ikään kuin harjoituksina, vaikka eiväthän ne sitä ole. Lyhyt elokuva voi olla voimakas teos siinä missä pitkä elokuvakin, mutta jostain syystä se ei kiinnosta kokeneita ja ansioituneita elokuvantekijöitä.
Suomen elokuva-alan piirit ovat pienet, ja Haavisto tuntee suurimman osan tekijöistä. Kielteisiä päätöksiä joutuu antamaan tutuillekin.
”Ei tätä työtä voi ottaa henkilökohtaisesti. Olen tullut siihen tulokseen, että helpointa on vain sanoa suoraan, miksei tukea voi myöntää.”
Tuen epääminen saa välillä säätiön puhelinlinjat kuumiksi. Haavisto toteaa työtahtinsa olevan kuitenkin sellainen, ettei moista ehdi jäädä suremaan.
Pienissä piireissä on hänen mukaansa se ongelma, että osa ystävistä ei enää kehtaa hakea tukea, kun päätöksiä tekee vanha kaveri Haavisto.
”Älytön asenne. Tässä maassa ei ole niin montaa paikkaa joista tukea voi hakea. Ei ole mitään järkeä jättää yhtä niistä pois.” Paineita helpottaa onneksi se, että Haavistolla on paljon ystäviä myös alan ulkopuolelta.
”On hyvä, että vapaa-ajalla pääsee puhumaan vähän muustakin kuin pelkästä elokuvasta.”
Tuotantoneuvojan työ kuulostaa rankalta, mutta Haavisto tuntuu viihtyvän paikallaan. Hän ei osaa sanoa, aikooko hän vaihtaa vielä puolta myöntäjästä anojaksi ja alkaa taas ohjata. Tavoitteena on silti saada ainakin ohjaajan opinnot päätökseen.
”Elokuvaohjaajien kouluttaminen on todella kallista. Tuntuisi väärältä jättää valmistumatta.”
Juha Merimaa
kuva Tiina Somerpuro
