Venla (Minna Haapkylä) on juuri sellainen tyyppi, jonka Matti Vanhanen soisi lisääntyvän kiireen vilkkaa. Hän on kolmekymppinen, korkeasti koulutettu kaupunkilainen, joka on elänyt saman miehen kanssa lähes puolet elämästään.
Luistelijan uralla sinnittelevä mies Antero (Kari-Pekka Toivonen) kosii Venlaa, koska Venla ymmärtää ”hänen juttujaan”. Hedelmöityshoitoklinikalla psykologina työskentelevän Venlan juttu taas on tulla äidiksi. Se ei mene Anterolle jakeluun.
”Lasten hankkiminen pilaa toimivankin suhteen”, Antero tilittää perheelliselle kaverilleen. Hän leikkauttaa siemenjohtimensa poikki kertomatta siitä Venlalle.
Venlakaan ei suostu joustamaan haluissaan. Boheemin työkaverin Sadun (Minttu Mustakallio) kanssa tehty omavaltainen hedelmöitysoperaatio ei kuitenkaan mene ihan niin kuin piti. Parivaljakko ajautuu kummallisille jatkoille ja Venlan käsi kännisen esimiehen hikiselle takamukselle.
Venla, Antero ja Satu ovat päähenkilöitä Aleksi Salmenperän elokuvassa Lapsia ja aikuisia – kuinka niitä tehdään? Ohjaajan esikoispitkän asetelma ei vaadi painokoneen pysäyttämistä. Perheen ja sukupuoliroolien murroksen pähkäily on ollut viime vuosina hittiaihe paitsi yhteiskuntatieteilijöiden apurahahakemuksissa, myös suomalaisten elokuvantekijöiden tuotantopalavereissa.
Tänä syksynä teemaa puidaan Lapsien ja aikuisten ohella Auli Mantilan seesteisessä Ystäväni Henryssä ja Veikko Aaltosen kipeässä Juoksuhaudantiessä. Vuonna 1973 syntyneen Salmenperän ja koko nuoren tekijätiimin taidonnäyte ei jää seurassa huutolaispojan asemaan. Nuorten nuorille tekemiä ja nuorten asioita – muutakin kuin naimista – käsitteleviä elokuvia ei näe liikaa.
Salmenperä muistetaan ruotsinlaivalle sijoittuvasta parinvaihtohipasta Onnenpeli 2001. Televisiossa ja elokuvafestivaaleilla pyörineen lyhytelokuvan tekijöistä moni päätyi Lapsiin ja aikuisiin. Nyt Onnenpelin yhtä aikaa härski ja herttainen tunnelma on siirretty onnistuneesti täyspitkään elokuvaan.
Lapsissa ja aikuisissa tapahtuu paljon. Onneksi myös henkilöiden pään sisällä – muuten lopputulos jäisi pikkunäppärien dialoginpätkien ja vaivaannuttavan parvekkeella seisoskelun kavalkadiksi.
Perheenisä-Salmenperällä on sanottavaa perheidyllin tavoittelusta. Elokuva pohtii, onko tuon idyllin tavoittelu vilpitön haave vai ulkoa opittu velvoite, ja mitä tehdään kun tuttuihin rooleihin ankkuroituminen ei onnistu.
Elokuvantekijät ottavat herkästi hahmonsa ja itsensä liian vakavasti. Tulokseksi jää mukafilosofista pinnistelyä tai puisevaa saarnaamista. Salmenperä ei etsi syyllisiä, vaan antaa tyyppiensä olla vain.
Tämä on kädenojennus niille, jotka mikkoniskasmainen paatoksellisuus on vieraannuttanut kotimaisesta elokuvasta.
Kipeys ja kepeys mahtuvat harvoin suomalaiseen elokuvaan – etenkään kun tehdään spektaakkelia tavisten huolista. Siksi Lapsien ja aikuisten ajoittaisen takkuamisen ja Tommi Erosen ärsyttävän nörttisivuhahmon antaa anteeksi.
Matti Rämö
Lapsia ja aikuisia – kuinka niitä tehdään? elokuvateattereissa 17.9.
