Kabul, 4.9.2004
Tänään cimic-upseerina oleminen tuntui monimutkaiselta. Päivän aikana tunteeni vaihtelivat epäuskoisuudesta riemuun ja taas vihan kautta kyllästymiseen.
Tiimini oli vieraillut pari viikkoa sitten eräällä klinikalla, jonka johtaja herra Tamana oli valittanut etenkin malarialääkkeistä olevan pulaa. Vuoristoisella Kabulin alueella malariatartunnan saaminen vaatii todellista epäonnea, mutta herra Tamana kertoi, että potilaat olivat saaneet tartunnan muualla Afganistanissa tai Pakistanissa.
Tänään palasimme klinikalle kainalossamme laatikollinen malariatabletteja. Niitä oli vain muutamaksi päiväksi, lähinnä osoittamaan hyvää tahtoamme. ”Hearts and minds”, kuten esimiehet tehtäväämme kuvaavat.
Yllätykseksemme herra Tamana ei tarvinnut enää lääkkeitä. Sen sijaan hän pyysi, että korjaisimme alueen sähköverkon, jotta klinikka saisi röntgeninsä toimimaan. Vastaavaa tapahtuu työssämme usein: tarpeet vaihtelevat päivittäin ja pyyntöjen taso vain nousee kun ihmiset huomaavat, että jotain olisi tarjolla. Selitimme, ettei meillä ole resursseja suureen sähköprojektiin ja jatkoimme matkaa.
Seuraava kohteemme oli Afghan Mother Organization -järjestö. Olimme toimittaneet sille lähes kaksisataa käsikäyttöistä ompelukonetta köyhien naisten ja tyttöjen opettamiseen. Kurssien jälkeen oppilaat saisivat koneet omakseen, jotta he voisivat työskennellä kotonaan.
Vastassa oli taas yllätys. AMO:n työntekijöiden mukaan järjestön johtaja, rouva Azizi, oli luvannut koneita velkojilleen. Nyt järjestön räätäliherrat nukkuivat öitään toimistossa itse rakentamansa rautaisen portin takana, jotta johtaja ei voisi kuljettaa koneita pois. Yksi räätäleistä pyysi meitä jopa ottamaan koneet takaisin hankaluuksien välttämiseksi.
Rouva Azizista paljastui muutakin. Eräs vanhus kertoi itkien Azizin luvanneen hänelle kaksisataa dollaria ja maapalstan, jos saisi käyttää vanhuksen henkilökorttia omaan parlamenttikampanjointiinsa. Ei ollut näkynyt rahoja eikä maata – puhumattakaan lupaajasta.
Afganistanin kulttuuriin tuntuu valitettavasti kuuluvan, että oma etu tulee aina ensin. Välistä vedetään toisten kustannuksella liian usein, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.
Päivän viimeinen tehtävä osoitti onneksi, että työmme voi sujua ilman ongelmia. Siirryimme Kabulin köyhimpään osaan tarkastamaan rakennuttamaamme leikkikenttää. Totesimme paikallisten standardien mukaiset leikkitelineet sekä keinut tyydyttäviksi ja annoimme lapsille luvan kokeilla leikkimistä alueen ensimmäisellä oikealla leikkikentällä. Riemunkiljahduksia ei hiljentänyt edes se, että allekirjoittanut kompuroi pökerryksissä kiipeilytelinettä päin otettuaan koekyydit karusellissa. Päinvastoin!
Ruusa Vanhanen
Kirjoittaja on orivesiläinen maantiedon ja biologian opettaja, joka työskentelee rauhanturvaajana Kabulissa. Kolumneissa esitetyt mielipiteet ovat hänen omiaan eivätkä välttämättä edusta Suomen puolustusvoimien virallista kantaa.
