”Syvällinen ymmärrys lähtee kokemuksesta”, kirjoittaa ohjaaja ja käsikirjoittaja Helena Leminen Kellariteatterin Läski-Liisan käsiohjelmassa.
Lienenkö ymmärtänyt? Entä kokenut? Tuntui, että näytelmässä hätisteltiin vähän rajoja ja ahdistuttiin pikkusievästi. Oltiin taiteilijoita.
Läski-Liisa kertoo siitä, kuinka hirveän rankkaa on olla nuori nainen. Nyky-yhteiskunta asettaa odotuksia ja paineita. Ja sitten on vielä televisio. Ja ne hirveät seksiasiat, jotka viimeistään sekoittavat pään. Pitäisi olla vahva ja taistella, kuten Liisan pään sisältä kaikuu.
No oi voi. On totta, että tämänkaltaiset huolet ovat monen nykynuoren arkea ja niihin on helppo eläytyä. On myös totta, etteivät ne ole vähäpätöisiä ongelmia.
Kannattaako ahdistuksesta kuitenkaan tehdä teatteria, jos sen syistä tai seurauksista ei ole mitään sanottavaa? Tai jos edes tunteita ei onnistuta kuvaamaan uskottavasti?
Esitys on toteutettu kolmella näyttelijällä. Reaalimaailman Liisaa esittää Mia Hällfors, jonka tulkinta jää vaille syvyyttä ja särmää. Liisan päänsisäistä pikkutyttöä näyttelevällä Gabriela Hauptilla on teennäisyydestä huolimatta hetkensä. Suuri ongelma on kuitenkin puhetekniikan puute. Tulkinta ei automaattisesti parane huutamalla.
Näyttelijäsuorituksista onnistunein on Krista Ståhlen versio Liisan pirullisesta puolesta. Myös Martta-tätinä hän onnistuu. Ståhle on luonteva ja ilmeikäs ja liikkuu kauniisti. Hämmentävästi naisvoimistelua muistuttavassa tanssikohtauksessa hän osoittaa lahjansa.
Näytelmän keskeneräisyydestä huolimatta nuorten tekijöiden intoa ja rohkeutta on ihailtava. Kellariteatteri on aiemmin yllättänyt iloisesti ja se pystynee siihen jatkossakin.
Kokonaisuutena Läski- Liisasta jää vähän sanottavaa. Se ei yksinkertaisesti herätä ajatuksia. Tai no jos nyt jotain. Anne Anttosen suunnittelema valaistus oli ihan kiva.
Elina Kervinen
Kuva Janne Björklund
Kellariteatterin Läski-Liisa 17.-19.9. klo 19 Liisankatu 27
