Morgan Spurlockin Supersize me jatkaa Michael Mooren jalanjäljillä dokumenttiviihteen maailmanvalloitusta. Spurlock päätti syödä kuukauden ajan vain McDonald’sin ruokaa ja tehdä siitä dokumentin.
Kokeilusta tuli odotettua dramaattisempi. Heti toisena McDonald’s-päivänä mies oksensi. Seuraavaksi koittivat verenpaineen nousu ja impotenssi.
Spurlock kiittää tosi-tv:tä dokumenttielokuvien saamasta uudesta suosiosta.
”Uusi sukupolvi ihmisiä on omaksunut uuden tavan seurata ja ymmärtää dokumentaarista kerrontaa”, hän sanoo.
Supersize me ottaa vahvasti kantaa pikaruokaa ja sen markkinointia vastaan. Spurlock kuitenkin kiistää, että se olisi propagandaa.
”Esitän vain faktoja”, hän julistaa.
Faktoja elokuvassa riittää roskaruokaa vastaan. Toisaalta Spurlock käyttää suruttomasti natsien propagandaperinteen mukaisia räikeitä pilakuvia vastustajasta.
Ne lienevät totuudellisia kuvia Spurlockin mielikuvista, joten voi sanoa, että elokuva on tyyliteltyä dokumenttiviihdettä Spurlockin asenteista. Noita mielipiteitä maustetaan tosiasioilla.
Jos propagandan määrittelynä pitää sitä, että se on emotionaalisesti väritettyä ja alusta saakka asenteiltaan lukittua dokumentaarista materiaalia, Spurlockin elokuva on propagandaa: koskettavaa draamaa hyväksi koetun asian puolesta ja pikaruokapaholaista vastaan. Tehokkuutta lisää se, että Spurlock välittää viestinsä oman terveytensä kustannuksella.
”Olen ruokaidealisti, en ruokafanaatikko”, ohjaaja selostaa asennettaan.
Yhdysvalloissa kassavirtoja on liikutellut myös dokumentti The Weather Underground, joka kertoo Yhdysvaltain kulutusyhteiskuntaterroristeista. Myös WTO:n diplomaattipiirejä huijaavista performanssitaiteilijoista kertova Yes Men on ollut suosittu.
Michael Moore on kukkulan kuninkaana luonut docuentertainmentin uuden julistuksen. Sen perusteesi on tehdä kuolemanvakavista asioista viihdettä. Todellisuus on siinä väline – kuten mainonnassa.
Viihdedokumenttigenrelle on tyypillistä komiikan painottaminen. Se ohjaa faktojen valintaa ja arvioinnin perustaa.
Leikkaustekniikka on kopioitu sitcom-komediasarjojen rytmistä, jossa tavoitellaan kahta naurureaktiota per minuutti. Nauruun houkutteluja ennakoi aiheen usein visuaalinen alustus paradoksilla tai jännitteellisellä asetelmallisuudella.
Koominen painotus voi kuitenkin syödä ydintään: vakava sanoma jää liioittelun ja komiikan alle.
Spurlockin elokuvastakaan ei ehkä jää käteen naurun lisäksi kuin kuvotus pikaruokamainosten edessä. Leffan jälkeisen mäkkärihetken sijasta ketjun ovet kannattaa avata ennen elokuvan katsomista.
Arhi Kuittinen
