Kymppikassi kädessä Kallion ytimeen

T:Teksti:

Pussikaljaromaani on kaksi runokokoelmaa julkaisseen Mikko Rimmisen (s. 1975), mainio avaus proosaan. Helsinkiläiskirjailijan romaani ei ehkä kilise iloisesti kädessä kuin kymppikassi, mutta tuudittaa sitäkin oivallisemmin syvään Kallio-olotilaan. Sen tunnistavat kaikki kaupunginosan kujia kolunneet tai sen linjoja asuttaneet. Harva osaa kuitenkaan sanallistaa kaupunginosan tunnelmaa yhtä mehevästi kuin Rimminen.
    Kirja ei tarjoa mullistavia juonenkäänteitä tai suuria kehityskertomuksia, vaan luotaa kalliolaisuuden ydintä kolmen kaveruksen, Lihin, Hennisen ja Marsalkan kautta. Matkalla kumotaan kurkusta lukuisia pussikaljoja ja siduja.
    Sankarimme ovat sailaslaisen tulosvastuuyhteiskunnan kauhukakaroita. He viettävät päivänsä dokaillen ja noppaa pelaten. ”Menisitte töihin hipit saatana” -tokaisuun he vastaavat, että ”Ei huvita”, ”Ei kannata,” ”Ei mennä”.
    Kolmikko joutuu Helsingin villissä lännessä lähes lainsuojattomien asemaan: kavereita vainoavat poliisi, raitiovaunutarkastajat ja ”nuorisolaiset”. Elämästä puolisyrjäytyneille cowboylle Kallio tarjoaa kuitenkin myös turvapaikan, sillä siellä on suorastaan synti harjoittaa täydellistä elämänhallintaa. Paniikkihäiriön oireet iskevät heti, kun kaverukset eksyvät ratikalla Pitkänsillan tuolle puolen.
    Päähenkilöt eivät harrasta elämää suurempia eksistentialistisia pohdintoja muutamaa laskuhumalaista syvällisyyden hetkeä lukuun ottamatta. He tarinoivat toisilleen hurjia sattumuksia tosielämästä, mutta tunneasioissa kommunikointi rajoittuu ynähdyksiin.
    Rimminen kuvaa kolmea surullisen hahmon ritariaan aapelimaisen lämpimästi ja kirjoittaa heille luontevaa vuoropuhelua. Hahmoista välittyy hellyttävä kuva, vaikka yksi päähenkilöistä näyttääkin välillä ”aamuhumalaiselta syömishäiriöiseltä raiskaajametsurilta”.
    Romaanin kieli pursuaa Rimmisen runoista tuttua lämmintä huumoria ja tunnistettavia, lukijaa hykerryttäviä oivalluksia asioiden syvimmästä olemuksesta. Viipyilevällä tunnelmoinnilla eräs helteinen päivä 2000- luvun alun Kalliossa välittyy lukijoille elävästi tuoksuineen ja äänineen. Välillä olo on tosin kuin liian monen taskulämpimän ohraisen jälkeen, sillä kerronnan matusteleva tempo voi herpaannuttaa puolen minuutin keskittymiskyvyllä varustetun nykylukijan.
    Tässä romaanissa nollakolmoset tai puolen litran putelit eivät hulahda kurkusta ilman syvällistä merkitystä. Henninen peräänkuuluttaa vähän väliä tarvitsevansa rakkautta, mutta saatavilla on vain toverillista sellaista. ”Jäytävän rakkaudentarpeen” saa siis täyttää pussikalja – tuttu ilmiö monelle yksiöönsä tai solukoppiinsa ahtautuneelle opiskelijallekin.
    Pussikaljaromaani ei ole yöllistä kertakänniä varten. Se on parhaimmillaan hörpiskeltynä raukean leppoisana lusmuilupäivänä kalliolaisen kuppilan terassilla. Lukuhetken taustalla soi pikemmin herkkien nuorten miesten toiveikkaana helkkäävä Liekki-yhtye kuin Sir Elwoodin paatunut kapakkajatsi.

Maria Lyytinen