Taloustoimittajat ovat pilalle hemmoteltuja herkkupeppuja. Peuran pyllyä pitää syöttää ja VSOP:ta juottaa, jotta juttu tilaisuuden isäntäfirmasta syntyy.
Autotoimittajat ne vasta juottovasikoita ovat: ensin lentävät Marbellaan koeajamaan uusinta Hondaa ja kotona kirjoittavat mielin kielin tekstimainontaa lehteen. Ja lopuksi he vielä irvivät kosmetiikkayhtiöiden puffijuttuja pukkaaville naistenlehtien toimittajille.
Jostain syystä Nokiakin julkaisee uutuuspuhelimensa mieluummin Nizzassa kuin Tampereella. Kännyköistä raportoivat toimittajat saavat ilmaiset ylöspidot milloin Manchesterissa, milloin Etelä-Ranskassa ja – voilá – uusin kapulamalli on jälleen hyvin esillä mediassa.
Siirryin kuukausi sitten kultapossukerholaiseksi kutsutuista taloustoimittajista toiselle puolelle voiteluaitaa: nyt on minun vuoroni vinkauttaa kultaista korttia baaritiskillä seurueen jallutilauksen päätteeksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Jostain syystä muut toimittajat pitävät taloustoimittajia erityisen pilalle hemmoteltuina, henkisinä prostituutteina. Omat kokemukseni Talouselämä-lehden toimittajana eivät tue tuota luulokuvaa. Toki on totta, että yritykset yrittävät hienovaraisesti voidella taloustoimittajia, mutta esimerkiksi perinteinen viinan juottaminen ja pitkät, kosteat lounaat eivät enää kiinnosta ketään. Työmoraali ja -tahti ovat aivan liian kovia.
Taloustoimittajan saa ottamaan kolmannen ravintola-annoksen vain, mikäli samalla saa istua vaikkapa valtiovarainministeriön Raimo Sailaksen kanssa saunanlauteilla tai illastaa MTV3:n Pekka Karhuvaaran vieressä – Nokian Sari Baldaufin drinksuseurasta nyt puhumattakaan.
Toimittajat pitävät Suomessa ainakin puheissaan kiinni lahjomattomuudestaan, joitain alalla halveksittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Kahdelle asialle he ovat kuitenkin persoja: herraskaiselle kohtelulle ja julkisuuden henkilöiden luontevalle tapaamiselle. Aivan kuten Jaakko Lyytinen ja Arno Kotro havainnoivat Hengaajan käsikirjassaan, julkkisten hengaaminen on toimittajille tärkeä ammatinvalintaan ohjaava asia.
Rokkia ja kirjallisuutta seuraavat toimittajat eivät ole yksin – myös taloustoimittajana tai poliittisena toimittajana voi hengata viran puolesta. Alkuillan kriittisestä ämpyilijästä tulee loppuillasta hellyttävä perskärpänen, jos tarpeeksi kova stara suostuu viettämään aikaansa samassa seurueessa. Silloinhan toimittajakin nousee hetkeksi ylempään kastiin.
”Mitäs me papit”, haasteli suntio, kun naapurin piikaa riiasi. Piika ymmärsi yskän ja antoi suntion elää haavemaailmassaan. Tärkeintähän on, ettei aitassa tarvitse nukkua yksin.
Jan Erola
Kirjoittaja on Gummeruksen Ajatus Kirjojen kustannuspäällikkö,
joka työskenteli Ylioppilaslehden toimittajana vuoden 1996
ja päätoimittajana 1998-2000.
