Sakkinen: Tomaattien ostaminen kiellettävä

T:Teksti:

On tosi kivaa olla taiteilija: pääsee kokkareille ja saa antaa haastatteluja. Suomessa urani huipentuma oli aamuteeveessä. Minulle maksettiin taksi, sain sämpylöitä ja kahvia ja mukana oli kuuluisia laulajia ja urheilijoita, jotka kohtelivat minua ihan tasaveroisena julkkiksena. Täällä maailmalla olen saanut nähdä tosi glamouriakin.

Joku viikko sitten minulla oli näyttelyni avajaiset belgialaisessa pikkukaupungissa. Kysyin näyttelyn rakennusmiehiltä, olisinko voinut auttaa heitä videoinstallaationi monitorien ripustamisessa.
    He eivät tarvinneet apuani, mutta sanoivat, että olin ystävällinen, sillä yleensä taiteilijat puhuvat heille vain näyttelyidensä kuraattorien välityksellä. Hain jääkaapista valikoiman luostarioluita (ilmaiseksi!) ja istuin katselemaan miehiä, jotka tekivät kaiken, mitä käskin.
    En kehdannut kysyä, olisiko näyttelyn järjestäjä palkannut minut asentamaan omaa teostani vaikkapa kymmenellä eurolla tunnilta. Belgiassa nukuin hyvässä hotellissa, jonka minibaarin tyhjensin joka päivä, mutta minulla ei ollut rahaa maksaa sen kuun vuokraani.

Avajaispäivänä näyttelyn kaksi kuraattoria veivät minut ja kaksi galleristiani syömään kaupungin parhaaseen ravintolaan. Tilasin aperitiiviksi samppanjaa, alkupalaksi hanhenmaksaa, pääruuaksi biisonia, juomaksi bordeauxia, jälkiruuaksi vaniljapirtelöä ja lopuksi kahvin, konjakin ja valikoiman konvehteja.
    En tietenkään nähnyt laskua, mutta oli se nyt vähintään 500 euroa. Sillä summalla olisin maksanut vuokrani ja kuukauden lämmitykseen tarvittavat kaasupullot. Ensi kerralla pyydän illallisrahat käteisenä ja ehdotan, että syömme doner kebabit.

Vähän myöhemmin Taidemaailmassa oli iso tapahtuma: Arco-taidemessut Madridissa. Avajaisissa nappikuulokegorillat tönivät minua syrjään, ja kun kysyin, mitä tapahtui, he vastasivat ”ei mitään”. Espanjan kuningaspari se vain käyskenteli taideostoksilla.
Kuningas osti nuoren taiteilijan maalauksen, ja seuraavana päivänä galleriaan oli saapunut 20 tilausta tismalleen samanlaisesta taulusta.
    Kuuluisa taiteilijaystäväni kutsui minut messujen avajaisillalliselle, jonka tarjosi Madridin pormestari. Kaupungintalolla söimme kymmenen hengen pöydissä, ja jokaisen pöydän vieressä seisoi poliisi konepistooli valmiusasennossa. Konservatiivipuolueen poliitikot puhuivat plasmanäytöillä rakkaudestaan taiteeseen.
    Illalliselta siirryimme johonkin toiseen palatsiin kokkareille. Tarjolla oli drinkkejä, vähäpukuisia tarjoilijattaria, 1930-luvun lehtimieheksi pukeutunut valokuvaaja, joka otti polaroideja taidekermasta ja baskeripäinen katutaiteilija, joka teki karikatyyreja juhlijoista.
    Kaikkein jännittävintä – ainakin käsitteellisesti – oli, että juhlat olivat kuin mitkä tahansa firman pikkujoulut. Mielestäni aivan tarkoituksellisesti. Pikkujoulut tulivat mieleeni siksikin, että newyorkilainen kuraattori, joka vielä viime vuonna samoissa juhlissa lupasi valita teoksiani Singaporen tai Montevideon biennaaleihin, ei enää tuntenut minua. Olin kieltäytynyt makaamasta hänen kanssaan.

Ensi vuonna lähetän teille Arcosta Taidemaailma by night -postikortin, sillä teillä ei ole sinne enää mitään asiaa: galleristit haluavat sulkea messut tavallisilta ihmisiltä. Siis niiltä, jotka eivät osta mitään ja tuovat hiekkaa messuhallien kokolattiamatoille. Olen ihan samaa mieltä: kohtuutonta, että messualueen Burger Kingiin oli yli puolen tunnin jono.
Hieman myöhemmin messuhallissa oli taas täyttä – ikävä kyllä. Halli joutui toimimaan valtavana improvisoituna ruumishuoneena. Siellä omaiset kävivät tunnistamassa Madridin terrori-iskun uhrien ruumiita.
    Joskus tuntuu siltä, että voisin tehdä paremman maailman puolesta jotain tehokkaampaa kuin leikkisän provokatiivista taidetta kulttuurien kohtaamisesta.

Riiko Sakkinen

Kirjoittaja on kuvataiteilija, joka jakaa aikansa Talavera de la Reinan ja Taidemaailman välillä.