Sitten 1970-luvun taistolaisuutta on muisteltu moneen otteeseen. Nykyopiskelijoille sana yhdistyy poliittiseen laululiikkeeseen, Ultra Bran nostattamaan nostalgiaan ja Laura Honkasalon henkilökohtaiseen lapsuudenkuvaukseen kirjassaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.
Aikalaiset, taistolaiset ja stalinistit, ovat poteneet moraalista krapulaansa jo vuosikymmeniä, mutta moni haluaa yhä terapoida itseään ja tovereitaan. Esimerkiksi toimittaja-kirjailija Ilkka Kylävaara.
Oma ja oman sukupolven taistolaismenneisyys alkoi painaa Kylävaaraa näyttelijä Rea Maurasen 30-vuotistaiteilijajuhlissa viime vuoden lopulla. Kylävaaran, 57, mukaan juhlien tunnelma oli kuin taistolaisten vanhainkodista: vieraat olivat 1970-luvulla raivopäisinä taistolaisporukoissa pyörineitä taiteilijoita – nyt kunnianarvoisasti ja keskiluokkaisesti vanhentuneita.
”Harmaita äijiä ja ämmiä istui siellä täysin itseensä tyytyväisen näköisinä. Rupesin miettimään, että hetkinen, päästäänkö me tosiaan livahtamaan tästä kuin tuhatpäinen koira veräjästä. Että eikö ketään askarruta, miksi me tehtiin tämmöistä? Eikö ketään kaduta edes?” Kylävaara kysyi itseltään.
Se, minkä voisi kuvitella kaduttavan, on tietysti taistolaisten kiihkomielinen usko marxilais-leninistiseen ideologiaan ja neuvostojärjestelmän paremmuuteen. Vaikka taistolaiset vannoivat rauhan ja solidaarisuuden nimiin, olivat he paradoksaalisesti valmiita väkivaltaiseen vallankumoukseen – siis maanpetokseen – paremman maailman saavuttamiseksi.
Ja nyt nuo punalippujen liehuttajat, Mauranen ja Kylävaara muiden mukana, istuivat kahvipöydässä kunnon kansalaisina. Kuinkas siinä näin kävi?
Kylävaara päätti tehdä aiheesta kirjan. Kirjahankkeen – jonka kansainvälisenä esikuvana on kommunistien rikoksia listannut Kommunismin musta kirja – tiedotustilaisuudessa helmikuun puolivälissä Kylävaara pyysi kaikkia Suomen taistolaisliikkeessä mukana olleita lähettämään hänelle materiaaliksi kertomuksia, muisteluja ja anekdootteja.
Kylävaaran mielestä taistolaisuus oli paljon muutakin kuin kansanedustaja, SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon (1926-2002) johtama äärikommunistinen ryhmittymä. 1970-luvulla se oli kokonainen elämäntapa liturgioineen, iskusanoineen ja vapputervehdyksineen. Se oli ideologiana äärimmäisen jyrkkä.
Vaatimukset olivat aluksi maailmaa syleileviä: Nuoriso syyttää imperialismia! Tuki työläisten kamppailuille – yhteisvoimin irti tulopolitiikasta! Neuvostovastainen toiminta torjuttava!
Retoriikka oli fantastisen ylevää. Agit prop -yhdistyksen ensimmäinen esitys oli nimeltään Imperialismin nousu ja tuho, I osa, sillä ”agitaatio ja propaganda ovat olennainen osa siinä työssä, joka pyrkii muuttamaan joukkojen taloudellisen taistelun tietoiseksi poliittiseksi taisteluksi”, käsiohjelma julisti.
Raskassoutuiset vaateet eivät tietenkään toteutuneet. Vallankumouksen tekeminen menetti sädekehänsä, kun taistelu juuttui opintorahasta vänkäämiseen. Sanomaansa taistolaiset levittivät ”valtaamalla” yhdistyksiä ainejärjestöistä kulttuuriyhdistyksiin – melkein mikä vain kelpasi vaikutusvallan tavoittelussa.
Vallatuissa järjestöissä ei toisinajattelijoita suvaittu: olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan.
Kylävaaran kirja on herättänyt jo etukäteen voimakkaita reaktioita. Eikä ihme, koska edes siitä ei olla yhtä mieltä, että kuka oikeastaan oli taistolainen. Entä miltä osin neukkunöyristely voidaan laittaa heidän piikkiinsä? Arviot siitä ja taistolaisten lukumäärästä vaihtelevat sen mukaan, keneltä asiaa kysyy.
Siitä ollaan sentään yhtä mieltä, että taistolaisia on nimitetty myös stalinisteiksi tai vähemmistöläisiksi, erotukseksi muista vasemmistolaisista tai kommunisteista, niin sanotuista enemmistöläisistä. SKP:n varapuheenjohtajaksi noustuaan liikkeen johtaja Taisto Sinisalo haastoi 1960-luvun lopulta alkaen puoleen puheenjohtajan Aarne Saarisen ohjastamat enemmistöläiskommunistit tiukkaan taistoon kommunistisen liikkeen linjasta.
Taistolaiset kuitenkin hävisivät taiston niin puolueen sisällä kuin valtakunnanpolitiikassakin. Eduskunnasta Sinisalo jäi pois vuonna 1979, mutta henkinen perintö herättää yhä ristiriitoja. Esimerkiksi siitä, kuka taistolaisuutta saisi selvittää.
”Ilkka Kylävaaran oma taistolaishistoria ei vielä tee hänestä taistolaisuuden asiantuntijaa”, SKP:n äänenkannattajan Tiedonantajan päätoimittaja, historiantutkija Erkki Susi huomauttaa.
”Kylävaaran tietopohja taistolaisuudesta on tavattoman heikko ja hänen asenteensa sitä kohtaan ovat vähintäänkin kyseenalaiset. Taistolaisuus olisi akateemisen tutkimuksen aihe, joka edellyttää monipuolista yhteiskunnallista ja historiallista viitekehystä. Tässä Kylävaaran kirjassa on kyllä outo paljastuksen henki”, Susi kritisoi jo ennen kirjan ilmestymistä.
Paljastuksen henki liittyy siihen, että Kylävaara aikoo kertoa taistolaisliikkeessä mukana olleiden ihmisten toimista kysymättä heidän omaa suostumustaan ja riippumatta siitä, mitä he tekevät tai mitä mieltä he ovat asioista nykyisin. Esimerkiksi kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok) on toistuvasti kieltäytynyt kommentoimasta 70-luvulla hyvin tiedossa olleita taistolaissympatioitaan.
Jos Kylävaaraa ärsyttää, että monet entisistä taistolaisista istuvat tälläkin hetkellä yhteiskunnan johtopaikoilla, niin Erkki Sutta taas ärsyttää Kylävaara. Perusasiatkin menevät päätoimittajan mielestä Kylävaaralla sekaisin.
”Esimerkiksi vanhan polven kommunisteilla ja taistolaisilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä keskenään. Kommunistien enemmistö ei kannattanut väkivaltaa. Toisekseen taistolaisuus on myöhemmin leimattu lähinnä opiskelija- ja kulttuuriväen liikkeeksi. Lukumääräisesti suurin osa taistolaisista oli kuitenkin työläisiä tai työläisnuoria”, Susi sanoo.
Taistolaisuus oli 70-luvulla vähän kuin hasis 60-luvulla, se läpäisi kaikki yhteiskuntaluokat. Päätoimittaja Suden mielestä taistolaisia olivat kuitenkin vain politiikassa toimineet tiukat stalinistit. Susi ei pidä taistolaisena esimerkiksi 70-luvulla poliittista nuoruuttaan elänyttä ja sitä kaunokirjallisissa teoksissaan purkanutta Pirkko Saisiota.
Kylävaaran näkemys asiasta on päinvastainen: kulttuurin alalla, esimerkiksi Ylioppilasteatterissa ja laululiikkeessä vaikuttaneet olivat ilman muuta taistolaisia. Kylävaara on kiinnostunut kaikenlaisista taistolaisporukoiden liepeillä pyörineistä ja liikkeeseen myönteisesti suhtautuneista ihmisistä, joita löytyi hänen mukaansa 70-luvulla kaikista suurista puolueista eli SDP:stä, kokoomuksesta ja Keskustan edeltäjästä Maalaisliitosta.
”Politiikan lisäksi elämässä tapahtuu aina muutakin. Minua kiinnostavat sellaisetkin tyypit, jotka tykkäsivät käydä taistolaisten bileissä, koska siellä ei ollut turhaa porvarillista moraalia. Myös jotkut vapputervehdykset tai harkitsemattomat lausahdukset kertovat ihmisestä paljon. Taistolaisuudessa oli joitakin koodisanoja, kuten rauha ja solidaarisuus, joista aatteen miehet ja naiset tunnistettiin.”
Samaa mieltä on pro gradunsa taistolaisuudesta ja poliittisesta laululiikkeestä tehnyt toimittaja Miska Rantanen.
”Oli taistolaiset ja oli muut, ja kaiken peitti sokerihuurrettu suomettumisen harso: joka sakista löytyi joku, joka kävi kielimässä omistaan Tehtaankadulla.”
Kylävaara koki 70-luvun taistolaisuuden fanaattisena aivopesuna, johon kääntymistä saattoi verrata uskoon tuloon: ”Taistolaisuudessa ihmisen pää tyhjennettiin porvarillisista arvoista ja sinne syötettiin orwellilaista marxilais-leninismiä ja maailman analyysiä, ja mausteeksi heitettiin vähän vihaa ja kaunaa vanhempia kohtaan.”
Taistolaisen ideologian levittämiseksi perustettiin muun muassa opintopiirejä eli soluja, joissa luettiin filosofi Karl Marxin teoksia. Kylävaara esimerkiksi oli mukana vuonna 1972 perustetussa Kulttuurityöntekijöiden Liitossa KTL:ssä, jossa opiskeltiin Marxin filosofian perusteita.
”Niistä ei kukaan ymmärtänyt mitään, mutta kovasti siellä opiskeltiin ja tehtiin läksyjä. KTL:n toinen liittokokous vuonna 1974 oli jo kuin mielisairaala: kaikki puhuivat marxilaisella jargonilla ja taputtivat toisilleen ja KTL:n lipulle, semmoiselle helvetin rätille.”
Kylävaaran mukaan kaikki taistolaiset eivät ole vieläkään tulleet pois vanhasta taistolaisen uskostaan. Itseensä kohdistuneet syytteet takinkääntämisestä toimittaja-kirjailija kuittaa viisastumisella.
”Se nyt on vähän sama, kuin jos syyttäisi entistä jehovan todistajaa takinkääntäjäksi. Minulle taistolaisuudesta luopuminen on ollut jonkinlaista selviämistä hurmoksen humalasta.”
Taistolaisuutta pitää tutkia, mutta toisaalta siinä ei ole mitään paljastettavaa, uskoo taistolaisajasta väitöskirjaa tekevä historioitsija, kulttuurin monitoimimies Jukka Relander.
”Koska kyllähän se tiedetään ja on koko ajan tiedetty, ketkä olivat taistolaisuudessa mukana ja mitä he tekivät. Jäsenluettelot ovat olleet koko ajan kansanarkistossa, josta niitä on voinut kuka tahansa käydä katsomassa”, sanoo Relander, jota voisi luonnehtia – ainakin paremmin kuin Kylävaaraa – riippumattomaksi ja akateemisesti ansioituneeksi historiantutkijaksi.
Jälkeenpäin tuntuu tietenkin kummalliselta, että taistolaisten peesaamisessa jopa kokoomuksen rivit hajosivat: samaan aikaan kun esimerkiksi Ben Zyskowicz vastusti taistolaisia henkeen ja vereen, joku Ilkka Kanerva oli joviaalina miehenä johtamassa samaa puoluetta taistolaisiin Rauhanpuolustajiin ja kiikutti listoja Tehtaankadulle. Mutta niin se oli, että vaikka taistolaisten pieni mutta äänekäs porukka tohotti enemmän kuin sai aikaan, niin tuolloin myötämielinen asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli poliitikolle välttämättömyys. Tai vähintään eduksi.
Taistolaisuuden kiihkeät tavoitteet – ja siis myös konkreettinen sosialismiin siirtyminen – jäivät kuolleiksi kirjaimiksi, mutta taistolaisuus loi 70-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin niin vahvan leiman, että toisinajattelijat, erityisesti oikeistolaiset, joutuivat sosiaalisissa ympyröissä tuolloin koville.
Porvarien traumaan uskoo myös Relander. Esimerkiksi opiskelu yliopistoissa oli yksinäistä ja vaikeaa, jos ei halunnut olla ”niitä”.
”Arjen syrjintää oli paljon. Kun puhutaan taistolaisuuteen liittyvistä rikoksista, niin yleensä tartutaan helposti joihinkin ulkopoliittisiin juttuihin. Silti suurimmat rikokset taisivat tapahtua yliopistojen laitosten käytävillä ja opiskelijakuppiloissa: muita kuin taistolaisia ei otettu porukoihin. Mutta jos lähdetään arvioimaan kansallista menneisyyttä, asiaan ei pitäisi sotkea henkilökohtaisten kaunojen työstämistä”, Relander sanoo.
Vaikka taistolaiset eivät ehtineet syyllistyä mihinkään varsinaisiin rikoksiin, Relanderin mielestä vaikuttaa tietenkin jälkikäteen omituiselta, minkälaista järjestelmää he olivat valmiit kannattamaan ja tukemaan.
”Mielestäni taistolaisuutta ei silti kannata tarkastella siitä näkökulmasta, että heidän tavoitteenaan olisi ollut diktatorinen, omia kansalaisia vainoava järjestelmä. Kai taistolaisten pyrkimyksenä oli parempi yhteiskunta, jonka saavuttamiseksi he olivat valmiita käyttämään keinoja, jotka eivät jälkikäteen vaikuta hyväksyttäviltä. Mutta niitähän ei toisaalta käytetty.”
Anne Moilanen
Kuvitus Kati Liukkonen
Vallankumous oli jo ovella
Ylioppilaskunnassa käytiin kiivas taisto paitsi aatteesta myös biletiloista, asuntoloista ja monistepainosta.
Suomi olisi nyt kuin Unkari, jos taistolaisopiskelijat olisivat 70-luvulla saaneet tahtonsa läpi – siis entinen sosialistimaa. Radikalisoitunut opiskelijaliike puoluepolitisoitui pian Vanhan valtauksen jälkeen vuodenvaihteessa 1968-69. Kommunistit jakautuivat lopullisesti kahteen leiriin, puheenjohtaja Aarne Saarista seuranneisiin enemmistöläisiin eli saarislaisiin ja kiivaan vasemman laidan kulkijoihin, varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon johtamiin taistolaisiin.
Vuonna 1971 Suomessa oli metallilakko, jonka oli taistolaisten toiveissa määrä johtaa vallankumoukseen, ja samana vuonna kiihtyi taistelu yliopistolla. Vallankumous alkoi sosialistien omista opiskelijajärjestöistä, Sosialistisesta Opiskelijaliitosta SOL:sta ja HYY:ssä toimineesta Akateemisesta Sosialistiseurasta ASS:sta.
Vuonna 1971 taistolaisopiskelijoiden julistus kuului: ”Vasta vallankumous, työtätekevien valta, sosialismi, pystyy realisoimaan opiskelijajoukkojen niin henkiset kuin aineelliset luokkapäämäärät.”
ASS valtasi useita aine- ja tiedekuntajärjestöjä. Niistä suurimmat olivat valtiotieteilijöiden Kannunvalajat ja matemaattisten aineiden Limes. Näissä järjestöissä ASS:akiinnosti erityisesti aktiivit, Limeksen kohdalla myös monistepaino. Vastavetona kokoomusopiskelijat perustivat porvariklubeja ja määrittivät porvariutta tieteellisen marxilaisuuden rinnalle.
Osakunnissa taistolais-vallankumouksellisia kiehtoivat myös asuntolat, toimitilat ja muu omaisuus. Suurin ASS:n masinoima valtaushanke tapahtui syksyllä 1971 Hämäläis-Osakunnassa. Oikeiston ja vasemmiston yhteenottoon, vaalikokoukseen, osallistui yli 600 osakuntalaista. ”Taantumuksen voimat” eli konservatiivit voittivat.
Muutamaa päivää myöhemmin Keski-Suomalainen Osakunta KSO vallattiin. Osakunnasta tuli taistolaisopiskelijoiden jatkopaikka.
Vallankumouksen liekki hiipui viimeistään 1970-luvun puolivälissä, kun keskusta- ja demariopiskelijat ottivat yhä tiukemman otteen opiskelijapolitiikasta.
Jan Erola
Kirjoittajan pro gradu käsittelee taistolaisopiskelijoidenvallankumoushankkeita Helsingin yliopiston osakunnissa.
