Patruuna

T:Teksti:

Hyperaktiivinen mursunpoikanen. Semmoiselta Pekka Viljakainen, 31, vaikuttaa kököttäessään koko 110 kilon painoarvollaan muovisen Colin McRae -rallirattinsa takana. Viljakaisen tervettä punakkuutta hohkaava kielenkärki pilkottaa suusta, kun mies kääntelee tietokonepelin ohjainta vimmatusti oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle. Vauvamaisen sileästä naamataulusta pilkottavat silmät kiiluvat valppaasti.
    ”Hitto kun ei tullut otettua kotoa karvareuhkaa mukaan. Se on törkeä. Siitä olisit saanut hyvän kuvan”, Viljakainen käkättää valokuvaajalle ja vilkaisee lasi- ja kromitorninsa, TietoEnatorin Digital Innovations -yksikön päämajan, ikkunoista kohti Viikinlahtea.
    Kieltämättä Viljakainen myös muistuttaa puskutraktoria, kuten liituraitaherrat tapaavat häntä kiintymyksellä kutsua.
    ”Puskutraktorijuttu lähtee siitä, että mä oon vienyt vaikeita asioita loppuun. Mä meen suoraan A:sta B:hen, ja jos tiellä on joku este, joka ei edes mulle kuuluisi, niin mä työnnän sen sivuun. Tai no, off the record, lempinimi lähti siitä, että me oltiin kuvaamassa mainosvideota Floridassa ja kun mä kömmin uima-altaasta, niin kollega sano, että Viljakainenhan näyttää ihan rakkauden puskutraktorilta!” mies tuhisee ja puhisee.
    ”Mut tota jälkimmäistä et kyllä laita lehteen!”

Niin mielissään Viljakainen kuitenkin on puskutraktori-lempinimestään, että hän on ostanut Joroisiin mökkinsä pihalle 14-tonnisen Katerpillarin. Sillä on kiva pöristellä ja huristella vapaa-aikana.
    Nyt puskutraktori-Pekalla on uusi urakka. Kohde on edelleen sama kuin vuonna 1997 – sähköinen asiointi. Jo silloin Viljakainen piirsi kaavion, johon hänen kuningasideansa edelleen kiteytyy: Kaikki asiat, jotka voidaan hoitaa internetin tai kännykän avulla, myös hoidetaan näillä välineillä. Itsepalveluna. Automaattisesti.
    Pankkiherrat olivat myytyjä, ja Viljakainen pääsi rakentamaan Osuuspankin nettipalvelun. Se oli sitä aikaa, kun tuhansia pankkineitejä ja -setiä potkittiin pois konttoreista ja ihmiset rupesivat maksamaan laskujaan kotitietokoneelta käsin. Sitten automatisoitiin teleyhtiöitä, julkista sektoria ja metsäteollisuutta. Automatisoipa Viljakainen Aku Ankka -lehden asiakaspalvelunkin.
    Hyvin onnistui: Suomessa toimivien pankkien itsepalveluaste on nykyään yli 95 prosenttia. Muissakin yrityksissä, kuten teleoperaattoreilla, asiakkaat lähetetään entistä useammin myyntitiskin sijasta kyberavaruuteen. Juuri kukaan ei vielä kymmenisen sitten olisi moista uskonut. Paitsi Viljakainen.
    Nyt kun Suomi ja melkein Pohjoismaatkin on kokolailla automatisoitu, Viljakainen, 13. vuoden tekniikan ylioppilas Savon sydämestä Joroisista, aikoo automatisoida Euroopan.
    Miehen taustatukena on Pohjoismaiden suurin tietotekniikkayritys, 13 000 hengen TietoEnator, jonka historian nuorimmaksi senior vice presidentiksi Viljakainen viime viikolla nimitettiin.
    Karvareuhkoihin mieltyneen uimamaisterin nimitys yhdeksi firman seitsemästä liiketoiminta-alueen johtajasta vaikuttaa aikamoiselta paukulta, sillä TietoEnator on tunnettu hillitystä ja konservatiivisesta linjastaan. It-huuman aikanakin firman keski-ikäinen ammattijohto teki kaikessa hiljaisuudessa tasaista tulosta, eikä möykännyt maailmanvalloitussuunnitelmilla. Nyt yritys hallitsee esimerkiksi liki puolta maailman metsäteollisuuden tehdasjärjestelmistä.
    Mutta Viljakainen on ehtinyt todistaa puskuvoimansa. Kun Rytsölän veljesten luksusmopot rysäyttivät Saunalahden osakekurssin mukana rotkoon, teini-ikäisen Pekan kotinsa autotalliin perustama it-firma Visual Systems takoi miljoonavoittoa.
    Sillä välin kun Sonera ostaa paukautti parilla miljardilla tyhjää ilmaa Saksanmaalta, Viljakainen myi yrityksensä TietoEnatorille parinsadan miljoonan mummonmarkan arvoista osakesalkkua vastaan ja päätyi Ilta-Sanomien Suomen äveriäimmät -listalle.
    Ja nyt hän on noussut Euroopasta kasvua hakevan yritysjätin automatisointiguruksi, Digital Innovations -divisioonan johtajaksi.

Mitään muuta me emme olekaan miljonääristä saaneet lukea. Ei lööpin lööppiä hänen urheiluautoistaan, luksushuviloistaan, tyttöystävistään, villeistä teknovisioistaan tai vielä villimmistä seikkailuistaan Helsingin yössä. Miksi emme?
    ”Olen yhden asian mies. Mun missio on edistää sähköistä asiointia. Pintajulkisuus ei palvelisi millään tavalla mun asiakkaita. Päinvastoin. Kyllähän kaiken maailman kissanristiäisiin kutsutaan ja toimittajat olivat varsinkin hypeaikana väkisin tunkemassa haastattelemaan. Kieltäydyin systemaattisesti.”
    Paitsi kerran.
    ”Se oli Pekka Viljakaisen musta hetki. Joku toimittaja MG:stä tuli haastattelemaan minua Sipoon kotiini. Enhän mä tiennyt, että MG tarkoittaa Miehen Gloriaa. Vaimo oli poissa, kotona olin vaan minä sekä Roope ja Nalle, mun bichon frisé -koirat. Ihan asiallisesti vastailin kysymyksiin ja puhuin bisneksistä. Ja voi jukopliut! Jukka Kuikka kutsui kolumnissaan mun haastattelua homoeroottiseksi siirapiksi”, Viljakainen nauraa höröttää härkämäistä päätään puistellen.
    Mutta kyllä hyvätuloisten miesten lifestyle-lehdellä oli syytäkin käydä Sipoossa: Viljakaisen hirsilinna porealtaineen kelpaa kuviin, autotallista löytyvät pakollinen Porsche ja maasturimersu.
    Mutta vaikka Viljakainen osaa myös törsätä, muille sitä ei tarvitse julistaa.
    Ja on Viljakainen toki Helsingin yöelämän hailaiffiakin kokeillut. Kerran.
    ”Kaverit vei mut Eatziin joraamaan, mutta puoliltaöin olin jo taksia tilaamassa. Mä olen vaan niin kauhea juntti, että kyllästyn sellaiseen pintaliitoon. Mä rentoudun mieluummin mun omassa puuhamaassa, Joroisten metsätilalla. Ajelen siellä veneellä ja mönkijöillä, köpöttelen pitkin tiluksia kuin Ozzy Osbourne. Mutta mä en esimerkiksi näe mitään funktiota sillä, että istuisin illan baarissa. Mitä se hyödyttäisi? Ketä se palvelisi?” Viljakainen tivaa työpöytänsä takaa.
    Niin. Eihän se palvelisi sähköistä asiointia – ellei kännipuheluita lasketa mukaan.

Varsin outo lintu, tämä Viljakainen. It-voittaja, jonka lempiharrastuksia ovat koirien ulkoiluttaminen ja metsätilan hoitaminen. Levottoman X-sukupolven edustaja, joka on sitoutunut työhönsä melkein yhtä tiukasti kuin 17-vuotiaasta asti tuntemaansa vaimoon. Kapitalismin hyveisiin uskova kravattisusi, joka silti kammoaa kravatteja ja puhuu hyvinvointivaltion puolesta.
    ”Joo-o. Voihan sitä sanoa, että minä olen se paha setä, joka kannattaa yritysten virtaviivaistamista ja ajaa asiakaspalvelun rakennemuutosta”, Viljakainen nyökkäilee.
    Viljakaisen mielestä laskunmaksun, ostosten, inhimillisten arkirutiinien siirtyminen verkkoon on teknologian sanelema väistämättömyys. Ja jos uusi teknologia merkitsee vanhojen työtehtävien katoamista, ei se ole kenenkään vika. Näin on ollut aina ja näin on aina oleva.
    ”Ihan yhtä hyvin voi sanoa, että metsäkoneen keksijä oli paha setä, koska sen takia satoja metsureita jäi työttömäksi. Tai että Finnairin johtajat ovat pahoja, koska lisääntynyt lentoliikenne on vähentänyt bussivuoroja Helsingin ja Oulun välillä. Onko Finnairin johtajat pahoja?” Viljakainen utelee ja kurkottaa tuolistaan etukenoon. ”Onko?”
    ”Firmojen yhteiskuntavastuu – mä en ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. Mitä sillä tarkoitetaan?” Viljakainen antaa kysymyksensä laskeutua askeettisen työhuoneensa lattialle.
    ”Jos sä laitat sata ihmistä pois siksi, että saisit osakekurssit hetkellisesti nousemaan, se on ehdottomasti yhteiskuntavastuutonta. Mutta jos sulla on sata ihmistä töissä, vaikkei niille ole enää uuden teknologian takia töitä, niin mitä ne laitettaisiin tekemään? Kyllä sen nyt näkee yksisilmäinenkin, että nykyisissä irtisanomisissa on enimmäkseen kyse rakennemuutoksesta, ei keinottelusta.”

Helppoahan se on Viljakaisen sanoa. Tosin myös Viljakaisen alaiset mainitsevat miehen lojaaliksi. Tähän mennessä omasta 150 hengen porukasta on jouduttu erottamaan tuotannollisista syistä vain neljä. Ja sekin päätös teki kuulemma isoon mieheen kipeää.
    ”Siinä meni yöunet. Mutta jos en olisi niitä irtisanomisia tehnyt, niin koko firman muu porukka olisi kärsinyt. Totta kai sitä on vastuussa omille työntekijöilleen, eikä pelkille osakkeenomistajille.”
    Mieshän alkaa kuulostaa aivan entisajan patruunalta. Sellaiselta, joka oli isällisesti vastuussa koko tehdasyhteisön yhteisestä hyvästä – kunhan asiat hoidettiin niin kuin patruuna tahtoi niitä hoidettavan.
    ”Nyt olet päässyt syvälle Pekka Viljakaisen pään sisälle. Totta hitossa se on yhteistä hyvää, mitä mä olen luomassa! Absolutely! Jokaisella täytyy olla vastuu yhteiskunnasta. Mä kirjoitin yläasteella aineen, jossa suunnittelin perustavani firman, myyväni sen alle kolmekymppisenä ja ryhtyväni pelaamaan golfia. Mutta en mä jäänytkään pelaamaan golfia. Olisi tullut niin huono omatunto. Mä luulen, että mä teen töitä hautaan asti.”
    Ei lienekään yllätys, että Viljakainen katsoo, että pieni potkaisu sosiaalipummien ahtereille tekisi niille eetvarttia.
    ”En ole todellakaan mikään sarasvuolainen tai bushilainen. Sosiaaliturvaa ei pidä lähteä romuttamaan tai ryhtyä johonkin verokapinaan. Mutta jos terve, työkykyinen ihminen kieltäytyy koulutuksesta ja työstä, niin en näe mitään järkevää syytä rahoittaa sen vetelehtimistä.”
    Vetelehtimisen vikaa Viljakainen näkee koko pullamössösukupolvessa.
    ”Mä kuulun itsekin siihen mössöön, siis porukkaan, jonka ensisijainen motiivi on ultimate hyvä fiilis. Ei siinä mitään, ongelma on vain se, että ultimate hyvää fiilistä yritetään hakea äärimmäisistä elämyksistä. Pitää kiivetä Mount Everestille ilman happea. Tavallisissa, hyödyllisissä asioissa ei nähdä mitään arvoa.”
Kuten esimerkiksi työssä?
    ”No totta hitossa! Tää mun duuni on extremeä jos mikä. Mä lentelen ympäri maailmaa, teen töitä maailman suurimpien teknologiafirmojen kanssa, mä saan työskennellä ziljoona kertaa Pekka Viljakaista älykkäämpien ihmisten kanssa! Koko ajan joutuu laittamaan itsensä peliin. Tekniikkaa kehittyy hirveää vauhtia. Joka vuosi on uudet työvälineet. Se on extremeä, se on extremeä”, Viljakainen hihkuu.
    Ehkäpä juuri siksi patruuna Viljakainen on vapaa-ajallaan niin anti-extreme. Niin juntti.
    ”Joo. Ulkoilutin pari päivää sitten Sipoossa Roopea ja Nallea. Päässä oli se karvareuhka, yllä aivan karmea tuulipuku, se sama jonka ostin 12 vuotta sitten. Naapuri tuli vastaan ja sano jotenkin epäilevästi, että et sä kyllä näytä yhtään TietoEnatorin patruunalta. No en varmaankaan!”
    Mutta sitä tämä innokas mursunpoikanen taitaa olla. X-sukupolven patruuna. Halusimmepa sitä tai emme.

Henrikki Timgren
Kuva Veikko Somerpuro