Ei siitä pääse mihinkään. Uusi työ on epäilyttävä slogan.
Se maistuu hokemalta, jota maireat poliitikot ja sutkit konsultit kernaasti toistelevat samaan aikaan kun työn orjat odottelevat kauhulla seuraavia yt-neuvotteluja ja työstävät power point -esityksiä yömyöhään säilyttääkseen työpaikkansa.
Poliitikkojen ja konsulttien lisäksi uuden työn positiivisia puolia hehkuttavat myös vakavasti otettavat akateemiset tutkijat. Sadoissa tutkimuksissa uusi työ lisää luovuutta, sekoittaa hyvällä tavalla työn ja vapaa-ajan ja henkilökohtaistaa työn eli muuttaa työntekijän persoonallisuuden tärkeimmäksi tuotannontekijäksi.
Uuden työn työyhteisö muistuttaa entistä enemmän perhettä, jossa hierarkkisten virastosuhteiden sijaan vallitsevat tunnesiteet. Ristiriitaista kyllä, uuden työn maailmassa ihmiset ovat myös hyvin herkkiä vaihtamaan ”perhettään” – sikäli kun entinen ei enää tuota tyydytystä.
Maailmalla kuuluisimpia uuden työn analyysejä on amerikkalaisen maantieteilijän Richard Floridan bestseller The Rise of the Creative Class.
Kirjassaan Florida väittää, että jo 30 prosenttia Yhdysvaltain työvoimasta kuuluu niin sanottuun luovaan luokkaan: heitä ovat esimerkiksi insinöörit, lääkärit, tietokonealan osaajat, journalistit ja ekonomit.
Luovan luokan edustajat eivät enää valitse työpaikkaansa palkan, vaan stimuloivan, jännittävän, uusia elämyksiä tarjoavan työ- ja elinympäristön perusteella. Niinpä työpaikkojen ja kaupunkien on tehtävä itsestään houkuttelevia, mikäli ne mielivät haalia luovien ihmisten joukkoja keskuuteensa.
Hieman samoilla linjoilla on filosofi Pekka Himanen kirjassaan Hakkeri-etiikka. Hakkeri ei tee työtä rahasta tai velvollisuudesta, vaan siksi, että se on kivaa ja siksi, että sillä saa vertaisiltaan sosiaalista arvostusta. Himasen hakkerit suhtautuvat työhönsä intohimoisesti ja leikillisesti. Rajaa työn ja vapaa-ajan välille ei enää vedetä, koska työ ilman leikkiä on tuottamatonta ja leikki ilman työtä tylsää.
Jos uuden työn unelma onkin toteutunut Himasen esimerkkinään käyttämän tietotekniikka-alan eliitin, kuten Linus Torvaldsin osalta, niin tarkoittaako uusi työ sitä, että Mäntän tehtaan paperikoneen käyttäjä painelee nappeja entistä intohimoisemmin? Ja että Silja Linen hyttisiivooja kuuraa sinkkuristeilyn jälkeisiä oksennuskeskit-tymiä entistä leikillisemmin?
”Se, joka ajattelee, että uusi työ on vain harvalukuisen eliitin juttu, ei ole käynyt viime aikoina metallipajalla. Niin sanotun duunarin työ on nykyään hyvinkin monimutkaista ja luovuutta vaativaa. Ja vaikka tekisikin niin sanottua perinteistä työtä, niin odotushorisontti on sielläkin muuttunut. Uuden työn horisontti on jatkuvan kouluttautumisen ja oppimisen horisontti”, tutkija, Tampereen yliopiston dosentti Jussi Vähämäki maalaa maisemaa.
Vähämäki ruotii uutta työtä tuoreessa kirjassaan Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden työn hyveiksi.
Vähämäki selittää, että epävarma, projektinomainen ja toimenkuvaltaan epämääräinen työ on nykyään normi, joka koskettaa niin ylintä johtoa kuin perinteistä duunariakin.
Uuden työn tekijä on Vähämäen terminologiassa levoton ja ikävystynyt kuhnuri, joka on kiinnostunut kaikesta, mutta ei sitoudu mihinkään erityiseen työtehtävään. Kuhnuri kartuttaa tärkeintä osaamisaluettaan, henkistä ja sosiaalista pääomaansa, juoruilemalla muiden kanssa palavereissa tai kahviautomaatin äärellä. Tehdessään käsillä olevaa työtä tai projektia kuhnuri tähyilee jo kohti seuraavaa projektia, joka saattaa löytyä yhtä hyvin omasta firmasta kuin muualtakin.
Kuulostaa kummalliselta. Jos työpaikka kuhisee flaneeraavia, lyhytpinnaisia kuhnureita, kuka ne oikeat työt hoitaa?
Vähämäen kirjaan perehtyneen Nokian kehityspäällikön Veera Mustosen, 31, vastaus on yksinkertainen: kuhnurointi on juuri sitä, mitä työntekijältä odotetaan. Kuhnurointi ei siis tarkoita mitä tahansa velttoilua ja lusmuilua, vaan uudenlaista asennetta työhön.
”Kuhnurin määritelmä sopii erittäin hyvin kansainvälisen vientisektorin ja uusmedian maailmaan. Työ, joka voidaan helposti määritellä, voidaan myös helposti siirtää muualle. Niinpä meidän tehtävämme on hälistä ja harrastaa epämääräistä sosiaalista verkostointia, keksiä koko ajan jotain uutta. Meidän tehtävämme on toisin sanoen keksiä työtä”, Mustonen kiteyttää. Hänen omana työnään on ideoida uusia langattomia ratkaisuja.
Hyvän kuhnurin ei siis kannata sitoutua siihen, mitä tekee?
”Ei kannatakaan, ainakaan yhteen asiaan. Koska kaikki voi muuttua milloin tahansa, uuden työn tekijän pitää olla jännittynyt joka suuntaan, tunnustella uusia ideoita puolihuolimattoman näköisesti, mutta antaen silti kaikkensa”, Vähämäki selventää.
Vähämäki on itse tyypillinen uuden työn tekijä: akateeminen sekatyöläinen, joka ansaitsee leipänsä kääntämällä mannermaista filosofiaa suomeksi, luennoimalla politiikan teoriasta Tampereen ja Helsingin yliopistoissa, sekä tietysti kirjoittamalla lähtökohdiltaan filosofisia kirjoja – vaikkapa uudesta työstä.
Mutta akateemisen pätkätyön kauheuden voivottelun sijaan Vähämäki on innoissaan: epävarma ja levoton työelämä on monessa mielessä nastempi juttu kuin kahdeksasta neljään -ratkaisu.
”Levottomuus ja ikävystyneisyys ovat mielestäni positiivisia mielentiloja, koska ne antavat ihmiselle mahdollisuuden tehdä kaikenlaista. Jos olet ikävystynyt, et ole henkisesti sitoutunut tekemään yhtä tiettyä asiaa lopun ikääsi. Levottomuus taas on sitä, että on valmistautunut tekemään mitä tahansa. Ihminen on antropologiselta perusluonteeltaan vailla määrättyä paikkaa oleva liikkuvainen eläin”, Vähämäki sanoo.
Hetkinen. Epävarma, epämääräinen ja epäjatkuva työ antaa meille paremmat mahdollisuudet toteuttaa levottomuuteen taipuvaista inhimillistä perusluonnettamme kuin vanha, vakaa työ? Eikö se ole aika laiha lohtu niille, jotka jostain perverssistä syystä kaipaisivat säännöllisen työn turvallisuutta?
”Tuotannon tasolta turvallisuutta ei tule koskaan löytymään. Turvallisuus ja vakaus täytyy luoda omaan sosiaaliseen elämään. Sieltä lähtee tunne siitä, että elämä jatkuu, vaikka joutuukin hyppäämään tietystä tuotannonalasta toiseen”, Vähämäki sanoo.
Ongelma yhtälössä on se, että jos työkaverit ovat uusi perhe, niin turvallisuutta tuova ulkopuolinen elämä puolisoineen ja harrastuksineen on saattanut jäädä retuperälle.
Vähämäki myöntääkin, että työpaikkojen tai projektien välisten katkojen – siis työttömyyden – helpottamiseksi tarvitaan myös yhteiskunnan apua.
Vähämäen mielestä pätkätöiden välejä voitaisiin tasoittaa esimerkiksi kansalaispalkalla, jonka avulla uutta projektia tähyilevä kuhnuri voisi hankkia lisää koulutusta tai kehittää itseään uusilla harrastuksilla.
Työttömyyden pätkät työrupeamien välissä olisivat hyväksyttyjä, uuden työn normaaliin rytmiin kuuluvia vaiheita.
Mutta uusi työ ei merkitse sitä, että työnantajalta pitäisi iloisin mielin sietää mitä tahansa pompotusta. Työnantajan on tajuttava sitoutua kuhnureihin, sillä he ovat yritykselle elintärkeitä.
”Pelko yleensä lamaannuttaa, ei se tehosta tuotantoa. Nykyään työhön ei panna erityistä työkykyä, vaan koko persoonallisuus. Työyhteisöstä on todellakin tullut eräänlainen perhe, ja sen merkitys on samanlainen kuin vanhan teollisuustuotannon aikana oli luonnonvarojen merkitys. Voisikin ajatella, että perheen tai sosiaalisen ympäristön suojelu käy käsi kädessä luonnonsuojelun kanssa. Nuorempien ja nuorempien ihmisten elämää ei voi riistää loputtomiin”, Vähämäki pohtii.
No, kyllä luonnon riistäminen tuntuu onnistuvan hyvin. Kuka muka ottaisi sosiaalisen ympäristön suojelun kontolleen? Ymmärtävätkö firmat tosiaan suojella arvokkainta pääomaansa, työntekijöidensä mielenterveyttä?
Jos asiaa kysyisi vaikkapa psykohistorioitsija Juha Siltalalta, vastaus olisi ei. Siltala on jo vuosia kritisoinut tehokkuutta ja pääoman optimaalista tuottoa hamuavaa yritysmaailmaa, joka erilaisin psykologisin painostuskeinoin ja pelottein yrittää puristaa jo loppuun ajetuista työntekijöistä irti vielä viimeisenkin pisaran. Seurauksena ihmiset sairastuvat burnoutiin, tulevat kirjaimellisesti hulluiksi.
”Siltalan ylläpitämä keskustelu vain lisää ahdistusta ja aggressioita. On merkillistä, että jopa vanhat vasemmistolaiset ovat omaksuneet arvokonservatistisen erottelun yksityisen ja julkisen välillä, mikä on ihan menneen talven lumia”, Vähämäki vastaa.
”Ihmisiä moralisoidaan, että vaikka sinun onkin nyt pakko elää näin, se on kuitenkin tosi väärin. Ei hyvä fiilis synny siitä, että omat elämänkäytännöt ovat ristiriidassa vallitsevan moraalin kanssa. Moralisoinnin ja nostalgisoinnin sijaan meidän pitäisikin ruveta luomaan uutta moraalia”, Vähämäki heittää.
Uudessa moraalissa valinnanvapaus on se kovin juttu. Myös Veera Mustosen mielestä uuden työn tarjoama valinnanvapaus painaa vaakakupissa epävarmuutta ja pätkittäisyyttä enemmän.
”Maailma, johon meidät on kasvatettu koulussa ja jopa yliopistossa, on aivan erilainen maailma kuin se, jossa me todella elämme. Tämä maailma on mielestäni parempi ja kivempi. Se tarjoaa enemmän mahdollisuuksia ja liikkumavaraa”, Mustonen muotoilee.
”Suomessa on vallalla protestanttinen velvollisuusetiikka, eli työn on oltava raskasta raadantaa velvollisuudesta. Minun mielestäni meidän pitäisi nähdä uuden työn positiivisetkin puolet. Kukaan ei joudu vääntämään sitä samaa mutteria koko ikäänsä. Työ ei ole enää niin sanotusti elinkautinen”, Vähämäki tiivistää.
Onhan se noinkin. Näyttöpäätteen ääressä kärvistelevän, lähestyvän dead-linen ahdistaman tutkijan mielessä väikkyvä fantasia rehdistä tehdastyöstä tuppaa kaikkoamaan julkaisun mentyä painoon.
Suorituksestaan narsistisesti tyydyttynyt kuhnuri vaeltaa kaljalle verkostoitumaan, juoruilemaan, kehittelemään uusia ideoita ja on alitajuisesti kiitollinen siitä, että huominen näyttää taatusti erilaiselta kuin eilinen. Jos ei muuten, niin ainakin orastavan krapulan ansiosta. Uusi työ, duunia se on sekin.
Henrikki Timgren
Kuva Veikko Somerpuro
