Jaakko Heinimäki istuu jakkaralla Johnny Knigan osastolla kertomassa uskoansa arastelevalle Helsingin kirjamessujen yleisölle, että uskomisen kynnys on meillä suomalaisilla liian korkea.
Trenditeologin heiluva sormi syyttää hurmahenkiä siitä, että taivaallista ja maallista pidetään erillään toisistaan. Jumalan voi nähdä vaikkapa keittokinkussa, Heinimäki selvittää.
Ja ruuasta puheen ollen, kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että hautaamisen jälkeen helvetissä ja taivaassa piipahtaneen ristiinnaulitun ensimmäiset ajatukset maan päälle ilmestymisen jälkeen liikkuivat murkinassa. ”Onko teillä mitään syötävää”, nälkäinen Messias huuteli kalastajille näiden ollessa vielä kaukana rannasta. Mahtoi Ihmisen Pojalla masu kurnia.
Jumalan maallistuminen näyttääkin toimivan Heinimäen koottujen kolumnien punaisena lankana. Kuten kustantaja takakannessa lupaa, Vapahtajan varpajaiset kuljettaa lukijaa arjesta juhlaan ja lähijunasta mystiikkaan. Jokaiselle löytyy jotakin; joululauluja, viiniä, hysteerisiä naishiihtäjiä, mystikoita, siivousvälineitä ja kaiken kukkuraksi (bonusraitana pojille) ihka oikea runkkaava taidemaalari.
Heinimäen leppoisa poljenta sekä uskonkysymysten maanläheinen käsittelytapa viettelevät ajattelemaan elämän kulkua raikkaalla tavalla. ”Jeesus ei kutsu meitä uskontoon, vaan elämään”, rauhoittelee kirkkoakin kritisoiva pastori.
Signeerattuaan muutamia kopioita kirjastaan ja raavittuaan partaansa kiitosta saadessaan Heinimäki katoaa väkijoukkoon. Knigan ständillä on jälleen rauhallista. Kirjamyyntikin hoidetaan viereisellä WSOY:n osastolla.
Kaksi teinityttöä tulee pyytämään kustantajan viiksekkäältä promoottorilta nimmaria. Wallu Valpion on määrä seuraavaksi haastatella kirjailija, filosofi Torsti Lehtistä tämän opuksesta Runoilijan Jumala.
Harmaapartainen, sänkitukkainen Kallion kasvatti Lehtinen ilmestyy paikalle ja paiskaa kättä Valpion kanssa. Joku juttu naurattaa miehiä.
Sitten mediahäsläri muuttuu mystikoksi ja körisee mikrofoniin, että on aika siirtyä korkeampiin sfääreihin. Hänen mielestään Lehtinen on Heinimäen lisäksi lähes ainoa suomalainen, joka osaa puhua Jumalasta seksikkäästi.
”Jos teitä olisi enemmän, koko jutusta vois tulla mediaseksikästä”, Valpio visioi käheällä äänellään. Ahdistuksen ja vapauden aatteen Kööpenhaminan syrjäkujilta ja maailman meriltä Suomeen raahannut Lehtinen ei innostu. Kirjailijalle kaksi asiaa riittää tuomaan elämään intohimoa: naiset ja Jumala.
”Siinä vaiheessa, kun viinipullo on kumottu, kun puhutaan vakavasti ja tosissaan, ei näistä jälkimmäistä voi suositella kenellekään, joka kokee pärjäävänsä ilmankin.” Lehtisen äänessä huokuu sama katu-uskottavuus kuin huumevalistajaksi ryhtyneellä entisellä narkkaririkollisella.
Ständin edessä seisovan kolmekymmenpäisen fanilauman joukossa on silmiinpistävän paljon keski-ikäisiä naisia.
Lehtisen Runoilijan Jumala luotaa suomalaisen runouden jumalkäsityksiä Aaro Hellaakoskesta A.W Yrjänään. Koska ortodoksi Lehtisen Jumala on sellainen, josta ei kuvaa veistetä edes sanoilla, mutta josta ei vaietakaan voi, on kohti tuonpuoleisuutta kurkotettava vertauksin. Runouden kielellä. Sitä paitsi, ”koko Raamattu on suurta runoutta tuntemattomasta, joka ilmoittaa itsensä, mutta ei paljasta kasvojaan”, Lehtinen perustelee.
Vaikka runous onkin uskonnon äidinkieli, ovat runous ja uskonto myös verivihollisia. Uskonto kun vaatii sitoutumista ja runous täydellistä vapautta. Paradoksi kuitenkin sopii kristinuskoon, joka vaatii sitoutumista Vapauttajaan. Näppärää.
Kristinuskon ja Jumalan välinen suhde onkin paitsi Lehtisen, myös Heinimäen kirjoituksissa vilahteleva teema. Molemmat miehet ovat mieltyneet Mestari Eckhartin ajatuksiin.
Keskiajalla elänyt mystikko oli sitä mieltä, että jokainen Jumalasta sanottu sana johtaa harhaan. Siksi paras tapa ylistää Jumalaa on pilkata häntä. Herja kun kohdistuu vääjäämättä ihmisen Jumalasta sanoin tekemiin kuviin, jotka ovat pilkkansa ansainneet.
Tästä vinkkelistä katsottuna Lehtinen ja Heinimäki kritisoivat oikeassa olemiseen keskittyvää kristillisyyttä. Kiihkomielinen Jumalasta saarnaaminen onkin vain sanoilla rakennetun epäjumalan lobbausta.
Wallu Valpio on sitä mieltä, että ainakin hänen jumalansa löytyy omasta sydämestä. ”Mieshän puhuu kuin Uuden Testamentin kirjailijat”, innostuu Lehtinen ja heittää lonkalta joitain aiheeseen liittyviä kohtia Raamatusta. Jakkaroilla istuvat mustiin pukeutuneet miehet näyttävät löytäneen yhteisen sävelen ja saavat yleisön hymisemään.
Jumalaa ja Vapahtajaa kirjoissaan ruotivilla ystävyksillä näyttää siis olevan yhteneviä käsityksiä elämän peruskysymyksistä. Kristinuskossa ei ole kysymys jumalanpalveluselämästä ja uhrimenoista, vaan eettisyydestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Tärkeää on tehdä omilla käsillä armosta totta.
Lukija, joka ajattelee kristinuskon olevan historiaan jäänyt sääntökokoelma, saattaa kokea jotain samaa kuin Heinimäkeä kesällä haastatellut radiotoimittaja. Keskustelu pyöri Heinimäen, Lehtisen ja Mikael ”Populäärimusiikkia Vittulajänkältä” Niemen karaokebaarissa viettämän illan tiimoilla, kun haastattelija kysyi, että kuinka monta kaljaa sitä nyt oikein voi, niinku on soveliasta, you know, vetää. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Heinimäki selvitti juomisen perussääntöjä.
”Kyllä olutta pystyy juomaan vaikka kuinka monta tuoppia, kunhan muistaa käydä välillä pissalla.”
Vaikka nykyään jumaluusopillisten kysymysten pohtiminen vaatiikin muodikkaan kansilehden ja sen, että kirjailija luopuu teologisesta ja filosofisesta kielestä, ei sen tarvitse johtaa ristiriitojen ratkaisemiseen yksinkertaistamalla.
Herroilla olisi ollutkin mahdollisuuksia parempaan. Mitä esimerkiksi Mestari Eckhardtin jumalanpilkka-ajatukset tarkoittavat 2000-luvun Suomessa?
Ehkä Wallulla on sittenkin pointti: jospa teologia ja kristinusko ovat tulossa muotiin. Vai miksi muuten niin kovin passé uskonnollisuus esiteltäisiin täällä, kirjamessuilla suurkustantamon rokkiosastolla?
Eihän sitä voi tietää, vaikka rockhenkinen citykulttuuri olisi löytämässä oman tapansa jatkaa perinnettä. Jospa aikaansa seuraava ja elämää fundeeraava kohderyhmä, jota iltapäivälehtien tarjoilemat julkkisten hurahtamiset ja pastoreiden sekoilut eivät koskaan sytyttäneet, on löytänyt itselleen uskonnollisten tuntojen tulkin.
Mikäli näin olisi edes osittain, ovat Lehtinen ja Heinimäki kustantajansa kanssa saaneet raudan hehkumaan. Eikä Wallu ole ainoa, joka odottaa, että miehet alkavat tosissaan takoa.
Lauri Paavola
